keskiviikko 1. lokakuuta 2014

Tuonti Neuvostoliitosta keskeytyy



Uuden rajan linnoituksia tarkistamassa

Vuoden 1940 lopussa Neuvostoliiton suhtautuminen Suomeen antoi aihetta uusiin, vaikeasti selvitettäviin hankaluuksiin. Sallan radan rakentamisen kiirehtimiseksi venäläiset yhä uudestaan harjoittivat painostusta. Oli osoittanut mahdottomaksi saada rataa valmiiksi määräaikana, koska työtä haittasivat suuret teknilliset vaikeudet ja rakennustarvikkeiden puute. Huolimatta siitä, että täten oli olemassa selvästi todistettava force majeur, Suomea syytetitin tietoisesta vitkastelusta.

Joulukuussa 1940 neuvostohallitus sai raukemaan uuden ja merkittävän ehdotuksen, joka tarkoitti Suomen ja Ruotsin yhteistoimintaa. Lokakuun lopussa oli ulkoministeri Gunther ilmoittanut, että Ruotsin halitis oli vamis harkitsemaan ei vain puolustusliittoa vaan myös Suomen ja Ruotsin välistä valtioliittoa, edellyttäen, ett Suomi ei suunnitellut kostosotaa. 15. lokakuuta hallitus selitti, että maamme ei hautonut mitään hyökkäyssuunnitelmia ja että hallitus yhä oli halukas neuvotteluihin Moskkovan rauhan rajojen pohjalta. Joulukuussa 1940 Neuvostoliitto kaksi kertaa kategorisesti ja uhkaavassa muodossa asettui vastustamaan liittosuunnitelmaa.

Vuoden vaihtuesssa 1940-1941 neuvostohallitus ryhtyi huomiota herättäviin toimenpiteisiin sanomalla irti voimassa olevan kauppasopimuksen ja keskeyttämällä kaikki tavarantoimitukset väittäen, että Suomi ei ollut täyttänyt sopimuksen asettamia velvoituksiaan. Silloisessa huoltotilanteessa tämä isku koski Suomea hvin arkaan kohtaan. Yhteydet Itämeren-takaisiin maihin olivat katkenneita, maan peltoala oli vähentynyt 11 % ja sääsuhteiden epäedullisuuden takia satotulokset olivat noin 30 % normaalia huonommat. Neuvostoliitosta tapahtuvan tuonnin tyrehtyminen uhkasi siis näissä oloissa aiheuttaa vakavan kriisin, varsinkin leipä- ja polttoainehuollon kohdalla.

Seurauksena oli, että meidän oli pakko turvautua Saksan apulähteisiin, mikä seikka tietenkin aikaa myöten anti saksalaisille mahdollisuuksia poliittisen painostuksen harjoittamiseen. Vaikka leipäannokset jo oli vähennetty pienimmilleen, niiden pysyttäminen sellaisinaankin vaati vuotuista 250 000 viljatuonnin tuontia, minkä määrän vain Saksa saattoi meille toimittaa. Samoin oli laita kivihiilen, bensiinin, nahkan, tekstiilien, kunin ja eräiden muidenkin tarvikkeiden, jotka eivät olleet välltämättömiä vain suoranaiselle kulutukselle vaan myös tuotantokoneistolle. Jos tuotanto olisi pysähtynyt, olisi seurauksena ollut työttömyys ja talouselämän sekasorto. Missä määrin Suomi joutui riippuvaisuuteen saksalaisten tavarain saannista, ilmenee siitä asiasta, että 90 % maan koko tuonnista tapahtui Saksan kautta. Tämä oli tulos Neuvostoliiton kauppapolitiikasta, jota ei juuri voi sanoa muuksi kuin lyhytnäköiseksi, vaikka se olikin täydessä sopusoinnussa venäläisten silloisen Suomeen suhtautumisen kanssa yleensä.

Tulevaisuus ei siis suinkaan näyttänyt valoisalta vuoden vaihteessa 1940-1941. Taloudellinen tilanne oli kriittinen, ja avoimen selkkauksen vaara oli uhkaamassa. Tammikuun lopussa 1941 saimme venäläisten joukkojen liikehtimisestä rajoillamme niin hälyttäviä varoituksia, että osittaista liikekannallepanoa koskevan käskyn antaminen oli aivan hiuskarvan varassa.

Venäläisten syksyllä 1939 aloittamat rautatienrakennustyöt jatkuivat ripeästi. Tärkeimmät rataosat Petroskoi – Suojärvi, Louhi – Kiestinki ja Rutsi – Salla saatiin valmiiksi muutamassa kuukaudessa. Pelkästään viimeksi mainitulle työmaalle oli sijoitettu noin 100 000 pakkotyöläistä. Näitä rautateitä täydensi viisitoista strategista maantietä. Noin kaksisataa kilometriä leveällä rajantakaisella alueella oli tekeillä lentokenttiä, joiden lukumäärä myöhemmin todettiin niin suureksi kui 90:ksi.

Syksyn ja talven kuluessa lisääntyi venäläisten vakoilutoiminta levottomutta herättävästi. Pidätettyjen bolsevikkiagenttien lausunnot viittasivat siihen, että sodan valmistelut Suomea vastaan olivat täydessä käynnissä, mistä Suomen vastavakoiluosaston asiakirjat antavat tarkempia tietoja.

Neuvostoliiton lehdistö ja radio harjoittivat ankaraa Suomen vastaista progandaa. Neuvostoliiton Helsingin-lähetystön ja konsulaatin henkilökuntaa lisättiin runsaasti, ja niihin kuului ennen pitkää useita suomea puhuvia jäseniä, jotka ahkerasti matkustelivat ympäri maata ja osoittivat erityistä mielenkiintoa kiellettyihin alueisiin.

Suomen ainoana valttina olivat sen puolustusvoimat. Valmiuden lisäämiseksi työskenneltiin tarmokkaasti, ja huomattavaa muutosta parempaan suuntaan tapahtui. Aseistus ja muu kalusto oli siirrety mobilisointipaikkoihin, ja henkilökorttien luettelointi oli suoritettu. Yleinen liikekannallepano oli nyt teknillisesti mahdolinen toteuttaa, vaikka aseistuksessa ja teollisuuden valmiudessa yhä olikin puutteita. Työ uusien puolusasemain luomiseksi oli jatkunut suunnitelman mukaisesti, mutta Ahvenanmaa oli avoimena hyökkäyksille, sen jälkeen kun sen puolustuslaitteet oli venäläisten kontrollin alaisena räjäytetty.

Yhteys Saksan sotilasviranomaisiin oli syksyn ja talven kuluessa rajoittunut kauttakuljetus- ja kaluston hankinta-asiain hoitoon. Lähempää kosketusta ei syntynyt silloinkaan, kun yleisesikunnan päällikä kenraaliluutantti Heinrichs tammi- ja helmikuun vaihteessa 1941 Saksan yleisesikunnan kutsusta piti Berliinissä esitelmän talvisodastamme. Esitelmäitsijän tehdessä muodollisen vierailun Saksan yleisesikunnan päällikkö kenraali Halderin luo tämä heitti ohimennen ajatuksen, että Suomi ja Saksa vielä kerran, kuten 1918, voisivat joutua taistelemaan yhdessä ja että Suomen armeijan luonnollinen tehtä sellaisessa tapauksessa olisi käydä Pietaria vastaan. Kenraaliluutnantti Heinrichs torjui jyrkästi tämän ajatuksen.
Pian kävi ilmeiseksi, että Saksan ja Neuvostoliiton suhteet olivat kehittymässä kriisiksi.


Lähdeaineisto G.Mannerheim Muistelmat

tiistai 30. syyskuuta 2014

Kuilun reunalta sodan kynnykselle


Elokuussa 1940 halvaantunut presidentti Kyösti Kallio pyysi marraskuussa eroa virastaan. Uuden presidentin vaali uskottiin erityislailla vuoden 1937 valitsijamiehille. Vaalin edellä ulkovaltain asiaan osoittama kiinnostus oli ollut suurempi kuin koskaan aikaisemmin. Molotov kutsui yömyöhällä 6.12. lähettiläs Paasikiven puheilleen ilmoittaakseen neuvostohallituksen seuraavan vaalivalmisteluja: ”On selvä, että jos joku sellainen kuin Tanner, Kivimäki, Mannerheim tai Svinhufvud valitaan presidentiksi, niin teemme sen johtopäätöksen, ettei Suomi halua täyttää Neuvostoliiton kanssa tekemmänsä rauhansopimusta.” Eräät Saksan asamiehet asettuivat tukemaan T.M. Kiviämäen valitsemista, ja kenraalimajuri Paavo Talvel taas onnistui – vaalin kannalta kuitenkin liaan myöhään – saamaan valtakunnanmarsalkka Göringin Mannerheimin valinnan kannalle. Ulkovaltain aktiivisuus vähensi halua äänestää niille epämieluisia jenkilöitä. Samalla se lisäsi haluttomuutta äänestää niiden suosittelemia henkilöitä. Vaalin tuloksena Risto Ryti valittiin 19.12.1940 ensimmäisessä äänestyksessä presidentiksi Kallion toimikauden jäljellä olevaksi ajaksi, helmikuuhun 1943. Kannatus oli lähes yksimielinen. Kyösti Kallio kuoli 19.12.1941 saattajiensa kärsivarsille Helsingin asemalla olessaan lähdössä kotiin Nivalaan.

Presidentti Ryti käytti sekä ulkopolitiikassa että sisäpolitiikassa voimakkaampaa otetta kuin edeltäjänsä. Ulkopolitiikan käytännön johto ja välitön seuraaminen siirtyi presidentille. Kansainvälisen tilanteen vaihtuessa nopeasti ulkopolitiikan merkitys korostui ja presidentin asema vahvistui. Ryti oli enemmän asiantuntija kuin poliitikko. Monissa toimissaan hän sivuutti puoluepolitiikan vakiintuneet kaavat ja nojautui eri alojen ammattimiehiin.

Pankinjohtaja J.W. Rangellin hallitusta nimitettiin jo ennen sen syntymää, joka tapahtui 4. tammikuuta 1941, presidentin hallitukseksi. Kysymys ei kuitenkaan ollut siitä, että vahva presidentti, jolla oli laajat valtaoikeudet, olisi ottamalla ottanut ohjat itselleen. Parlamentaarista hallitusta toki yritettiin. Syntyneen hallituksen taustaaa eduskunnassa oli teoriassa entistä laajempi, kun IKL:kin sai edustajansa valtioneuvostoon. Kaksi kolmasosaa ministereistä oli samalla kansanedustajia, mutta yksi kolmasosa tuli parlamentin ulkopuolelta.

Hallitusneuvotteluissa puolueiden esittämät pääministeriehdokkaat pelattiin pois pelistä yksi toisensa jälkeen. Presidentti Rytin 4.1.1941 nimittämän hallituksen pääministeriksi tuli Rytin oma luottomies, Suomen pankin johtokunan jäsen J.W.Rangell. Rytin ote hallituksen toimintaan säilyi entisellään hänen presidentinä ollessaankin.

Hallituspohjaa laajennettiin ottamalla siihen mukaan myös IKL:n edustaja, päteväski asianntuntijaksi tunnettu tohtori Vilho Annala toiseksi kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriksi. Valinnalla haluttiin lujittaa kansallista yhtenäisyyttä. Lopputulos oli sinänsä toimiva ministeriö. Silti sillä ei ollut kannatusta eduskunnassa. Merkittävämpää kuitenkin oli, ettei hallituksella ollut niin paljon vastustajiakaan, että sitä olisi vakavammin edes yritetty saada parlamentaariseen vastuuseen – nurin. Myös olosuhteet, sodanuhka ja sotatila, estivät tavanomaisen politiikanteon halliituskysymyksellä. Kuvaavaa on, että hallitus korvattiin lopulta uudella presidentivaalien jälkeen, vaikkei presidentti vaihtunutkaan.

Rangellinkin hallitus oli pikemminkin Rytin kokoama presidentin hallitus kuin puolueiden kokoomushallitus. Suomen demokraattisen järjestelmän painopiste siirtyi sisäpolitiikassakin jonkin verran eduskunnasta presidentin linnaan päin. Eduskunnan asema päätöksenteossa kaventui käytnnössä, vaikka se valtio-oikeudellisesti säilytti asemansa kansan tahdon ja mielipide-erojen ilmaisijana.

Käytännössä presidentti ja hänen vaikutekssaan ollut hallitus eivät aina onnistuneet taivuttamaan eduskuntaa puolelleen. Jännitystä syntyi jo keväällä 1941. Presidentti yritti – myös pohjoismaista yhteistyötä parantaakseen – muuttaa siirtoväen maanhakintatapaa ruotsinkielisen väestön ajamaan suuntaan kielisuhteiden säilyttämiseksi. Halliituksen enemmistön esitys kärsi toukokuussa 1941 tappion. Ruotsalaisen kansanpuoleen ainoa virallinen edustaja, sisäministeri Ernst von Bron erosi hallituksesta. Aikaa myöten maalaisliiton ja sosiaalidemokraattien välisissä kiistoissa välittäjäksi ryhtynyt Rangell joutui kummankin puolueen epäsuosioon. Jo kesästä 1942 lähtien hänen asemansa oli horjuva.

Kokemusta ei Rangellin hallitukselta puuttunut, vaikka pääministeri ja hänen lisäkseen kuusi muuta jäsentä olivat ensikertalaisia, mikä oli ministerien kokonaismäärästä vajaa kolmannes. Muutosten ja vaihdosten takia ministerien lukumäärä nousi kolmannelle kymmenelle. Koko kauden istuivat pääministerin ohella ulko-, oikeus-, puolustus- opetus-, maatalous- kulkulaistos- ja sosiaaliministerit sekä toiset maatalous- ja kulkulaitosministerit. Henkilövaihdoksia, - muutoksia tai – lisäyksiä taphtui ulko-, sisä-, valtionvarain- kauppa- ja kansanhuoltoministeriöiden tehtävien hoidossa.

Hallituksen toimintatapa kopioitiin tarpeellisin muutoksin kahdelta edeltäjältä. Eduskuntaa ei turhaan vaivattu ja suurin osa ministereistä toimittivain ”juoksevia asioita”. Valtakunnan politikasta määräsi ja maata johti entistä selvemmin ns. sisärengas, Hallituksesta siihen kuuluivat pääministeri Rangell, puolustusministeri Walden, ulkoministeri Witting ja myöhemmin kauppa- ja teollisuusministerinä mukaan tullus ja valtionvarainministerinä jatkanut Tanner. Sisärenkaan tärkeimmät jäsenet olivat presidentti Ryti ja ylipäällikkö Mannerheim. Kaikista vähänkin tärkeimmistä asioista konsultoitin myös ja nimenomaan sotilasjohtoa.


Lähdeaineisto Ohto Manninen Kauko Rumpunen Risto Rytin päiväkirjat 1940-1944 ISBN 951-37-4520-1

maanantai 29. syyskuuta 2014

Saksalaisten kauttakulkusopimus


Presidentti Kyösti Kallio hetki ennen kuolemaansa Helsingin rautatieasemalla

Kun saavuin lentokentälle yhdessä puolustusministeri Waldenin ja kenraaliluutnantti Heinrichsin kanssa, totesin, että myös ulkoministeri Witting oli pyydetty saapuville. Luettuani kirjeen kerroin molemmille ministereille sen sisällyksen: minua pyydettiin samana päivänä ottamaan vastaan saksalainen everstiluutnantti Veltjens, joka oli saanut tehtäväkseen esittää valtakunnanmarsalkka Göringin tiedonannon. Ennen lähtöni lähetin kotiin sanan, että oli tavattavissa illalla.

Everstiluutnantti Veltjens ilmoittautukn minulle kotonani samana iltana ja toi Göringin tervehdyksen. Tämä tieudsti, tahtoisiko Suomi Ruotsin tavoin sallia alueensa kautta saksalaisten huoltokuljetusta sekä lomalaisten ja sairaiden siirtoa Kirkkoniemeen ja sieltä pois. Lisäksi Veltjens tiedotti, että meidän oli nyt mahdollista saada sotakalustoa Saksasta.

Lausuin tyydytykseni siitä, että oli toiveita saada puolutusvoimille kalustotäydennystä, mutta huomautin vieraalleni, että en voinut aastaa vastausta Suomen alueen kautta tapahtuvia kuljetuksia koskevaan kysymykseen, koska sellaiset asia eivät kuuluneet valtuukisieni piiriin. Kehotin häntä sen vuokksi esittämään tämän kysymyksen ulkoministerille ja sanoin voivani välittää hänen puheillepääsynsä. Veltjens vastasi tähän, että hänen ei ollut lupa keskustella asiasta kenenkään muun kuin minun kanssani ja että häntä nimenomaan oli käsketty välttämään valtakunnan johtomiesten ja huomattavien poliitikkojen tapaamista.

Vaikka kietäydyinkn ottamasta kysymystä käsiteltäväkseni, Veltjens pyysi saada palata luokseni seuraavana päivänä kuulemaan, kuten hän sanoi, periaatteellisen vastauksen, joksi valtakunnanmarsalkka odotti yhtä ainoaa sanaa – kyllä tai ei. Selitin suostuvani tosin ottamaan hänet vastaan, mutta lisäsin, että vastukaiseni tulisi olemaan sama. Toivomukseen, että en keskustelisi asiasta ulkoasiaimme johdon kanssa, saatoin huomauttaa vain, että velvollisuuteni oli selostaa keskustelumme pääministeri Rydille, joka presidentti Kallion sairauden aikana hoiti valtion päämiehen tehtäviä. Kun sen samanan iltana tein, sain virkaatoimittavalta presidentiltä tehtäväkseni antaa valtakunnanmarsalkalle hänen lähettinsä välityksellä myöntävän vastauksen kauttakuljetuksia koskevaan kysymykseen. Vastauksen esitin everstiluutnantti Veltjensille hänen käydessään luonani seuraavana päivänä.

Puolutusministeri lähetti viipymättä edustajia Saksaan ostamaan kalustoa. Neuvotteluissa saksalaiset lupasivat myös vapauttaa osan niitä Suomeen tarkoitettuja aseita, jotka oli purettu Norjan satamiin talvisodan aikana ja jotka saksalaiset joukot sitten olivat takavarikoineet, sekä antaa korvausta niistä mitkä oli ehditty ottaa käyttöön.
Kauttakulkuliikenteen yksityiskohtia käsittelivät molempien maiden sotilasviranomaiset, ja nämä keskustelut päättyivät teknilliseen sopimukseen 12. syyskuuta, Kun ulmoinisteriöiden edustajat olivat neuvotelleet asiasta, allekirjoitettiin varsinainen sopimus 22:nentenä samaa kuuta. Se muovattiin lopulliseen asuunsa suomalaisia sotilasviranomaisia kuulematta, eikä se johtanut mihinkään lähempään kosketukseen Suomen ja Saksan yleisesikuntien kesken.

Kauttakulkusopimusta on myöhemmin ankarasti arvosteltu, mutta syntyessään se aiheutti hepotuksen huokauksen koko maassa. Jokainen tajusi, että Saksan mielenkiinto Suomea kohtaan oli silloisessa tilanteessa ainoa oljenkortemme, vaikka sen kestävyydestä ei kukaan tietänytkään mitään. Syyskuun puolivälissä eivät näe vielä mitkään merkit viitanneet Saksan ja Neuvostoliiton välisen sopimuksen purkautumiseen, eikä myöskään olut selvillä siitä, mitä nuo kaksi diktatuuria ehkä olivat sopineet keskenään Pohjolan jakamisesta etupireihinsä. Tapahtumain myöhempi kulku ja eteenkin se, mitä on tullut tietoon Molotovini marraskuussa 1940 tapahtuneesta Berliinissä käynnistä, on kuitenkin saanut minut vakuuttuneeksi siitä, että illan kauttakulkusopimuksen ilmi tuoaa Saksan mielenkiintos Suomi olisi jo syksyllä 1940 joutunut uuden hyökkäyksen uhriksi, hyökkäyksen, jota maamme ei olisi ollut silloin valmis kohtaamaan.

Tuo Saksan aloite soi Suomelle tervetulleen hengähdystilaisuuden sen yhtämittaisen purituksen jälkeen, jota oli jatkunut yli puoli vuotta, vähän aikaa saimme nyt oooa rauhassa venäläisten vaatimuksilta.
Tieto siitä, että ulkoasiainkomissaari Molotov marraskuun alussa vierailisi Berliinissä , herätti Suomessa suurta levottomuutta. Monet merkit viittasivat siihen, että meidän maame taas joutuisi kaupanhieronnoan kohteeksi noiden kahden suurvallan kesken. Englantia ei ollut voitettu. Sodasta näytti tulevan pitkällinen, ja mitä kauemmin se kesti, sitä riippuvaisemmaksi Saksi tuli mahtavasta liittoolaisestaan ja venäläisten tavaratoimituksista. Niiden hinta saattoi käydä kalliiksi.

Marraskuussa 1940 pidetty Berliinin kokous tuli, kuten myöhemmin ilmeni, merkitsemään ratkaisevaa askelta Saksan ja Neuvostoliiton välien lopullista rikkotumista kohti.
  1. joulukuuta tapahtui varionvaihto valtakunnan johtopaikalla. Presidentti Kyösti Kallio, joka oli jo ennen sotaa ollut kivulloinen, vetäytyi syrjään, sen jälkeen kun monet ja raskaat velvollisuudet olivat lopullisesti murtaneet hänen terveytensä. Hän oli vakaasti tuntenut vastuunsa valtakunnan päämiehenä. Patriarkaalisena hän oli ottanut hartioilleen koko maan taakan, kun hän täyttäen raskaan velvollisuutensa vahvisti allekirjoituksellaan Moskovan lähetettyjen neuvottelijoiden valtuutuksen sen rauhan tekoon, joka pakotti nin lukuistaa kansalaisemme luopumaan kodistaan ja konnustaan. Hartaan uskonnollinen presidentti ilmaisi tuona hetkenä sielunsa ahdistuksen Raamatun sanoin: ”Voi hullua paimenta, joka lampaat hylkää! Käyköön miekkä hänen käsivarteensa ja oikeaan silmäänstä. Hänen käsivartensa kuivettukoon, ja hänen oikes silmänsä soetkoon.”

Ei kestänyt kauan, ennen kuin nämä sanat kävivät toteen.Jo elokuussa samana vuonna presidentti Kallio sai halvauskohtauksen, joka heikensi hänen puhekykyöön ja herpaannutti hänen oikean käsivärtensa, Kun oli ilmoittanut päättäneensä luovuttaa valtakunnan peräsimen toisiin käsiin, määrättiin uuden presidenti vaali suoritettavaksi 19.joulukuuta. Neuvostoliitto sekaantui tässä yhteydessä huomiota herättävällä tavalla Suomen sisäisiin asioihin antamalla tiedoksi, että jos joku sen nimeltä mainitsemista neljästä henkilöstä valitaan presidentiksi, se tullaan tulkitsemaan Neuvostoliittoa kohtaan epäystävälliseksi teoksi.

Vaalitoimitus oli tapahtunut ja Risto Ryti valittu tasavallan presidentiksi. Samana iltan piti eroavan presidentin matkustaa kotitaloonsa Pohjanmaalle, Pääkaupunki oli valmistanut komeat jäähyväiset suositulle maan isälle ja hänen puolisolleen. Ylioppilaiden muodostamaa soihtukujaa myöten presidentti Kallio ajoi linnasta rautatieasemalle, jossa vastavalittu presidentti valtakunnan korkeimpien arvohenkilöiden ympäröimänä odotti häntä. Presidentti Kallio oli kalpea ja häne otsansa kostea rasituksesta. Hiljaa hän hyvästeli läsnäollijoita, joista monet olivat häntä lähellä hänen toimiessaan yli kolmekymmentä vuotta keskeytymättä eduskunnassa ja hallituksesa.

Lähtöhetki lähestyi, ja presidentti Kallio astui esiin laiturille ottaakseen vastaan puolustusvoimaina kunnianosoituksen. Lippu laskettiin tervehdykseen, ja Porilaisetne marssin sävelten kaikuessa hän ryhtyi astumaan kunniapataljoonan rintaman editse, Ehdittyään rivin keskikohdalle hän horjahti, mtta vahvat käsivarret tarttuivat häneen ja esitivät hänen vaipumasta maahan.
Isänmaan palveluksessa kulunut pitkä elämä oli saanut monumentaalisen lopun, joka oli omiaan liittämään Suomen kansan yhteen järkyttyneenä maan isän poismenosta ja levottamana maan tulevaisuudesta.


Lähdeaineisto G.Mannerheim Muistelmat toinen osa

sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Moskova painostaa Suomea keväällä 1940


Molotovin ja Skartsehvin yritykset Berliinissä keväällä 1940 Hitlerin kanssa sopimukseen pääsemikseksi Suomen miehittämisestä eivät olleet onnistuneet ( 12.4.1940, 14.4.1940 ja 28.4.1940). Niinpä Moskova aloitti häikäilemättömän poliittisen painostuksen, uhkailun ja suoranaiset provokaatiot Suomea vastaan. Tarkoituksena oli selvästi provosoidan Suomi ryhtymään vastatoimiin, joiden johdosta puna-armeija voisi hyökätä maahan. ( Moskovan rauhan rajakysymykset, Kemijärven-Sallan rata, Petsamon nikkelikonsessio, Suomi-Neuvostoliitto Seuran toiminta, Ahvenanmaan kysymys, raja- ja ilmaloukkaukset, rajavartijoiden sieppaukset, liikennekone Kalevan alasampuminen, Ruotsin ja Suomen liittoutumisen estäminen, kauppasopimusten yksipuolinen irtisanomien ja tavaratoimitusten keskeyttäminen jne. jne.)

Samaan aikaan todettiin Neuvostoliiton omiens jo syksyllä 1939 aloitettujen strategisten tärkeiden rautatiden rakennustöiden Petroskoi-Suojärvi, Louhi-Kiestinki ja Rutsi-Salla jatkuvan kiireisinä ja valmistuvan muutamassa kuukaudessa. Pelkästään viimeksi mainitulle ratatyömaalle oli sijoitettu lähes 100 000 pakkotyövankia. Rautateiden rakentamista Suomen rajalle täydensivät viidentoista strategisesesti merkittävän maantien ja peräti 90 lentokentän rakennustyöt!
Vakoilu ja sotilastiedustelu Neuvostoliitosta lisääntyi myös huolestuttavassa määrin. Näin talvisodassa silvottu, köyhtynyt Suomi joutui käymään ankaraa ”poliittista” sotaa suurvaltaa ja sen häikäilmeätöntä provokaatiota vastaan heti ensi hetkestä rauhanteon jälkeen.

Oliko matkustajakone Kalevan alasampuminen (14.6.1940) vain eräs räikeä esimerkki Neuvostoliiton provokaatioista, joilla se häikäilmeättä painosti Suomea Moskovassa 13.3.1940 solmitusta rauhansopimuksesta huolimatta?
Tietoisena maansa uhanalaisesti asemasta pyrki Suomen johto nielemään Neuvostoliiton karkeimmatkin provokaatiot, vaatimukset ja nöyryytykset. Myös tapaus Kaleva oli yksi monista. Vaikka tapahtumien kulku oli täysin selvä, eivät Suomen viranomaiset esittäneet minkäänlaista protestia tai turkimuspyyntöä.
Myöskin suomalaisten uhrien (lentokapteeni Bo von Willebrand, sähköttäjä Tauno Launis) omaisia pyydettiin vaikenemaan asioista ja sitoutumaan virallisen tahon selvityksiin, joiden mukaan Kalevan tuhossa oli kysymys ”selvittämättömästä onnettomuudesta”.

Lähes 50 vuotta ennätti kulua, ennenkuin asiaa tutkinut Carl-Fredrik Geust ja Kalevan päälentäjän poika Bosse3 von Willebrand paljastavat dokumentoidut tutkimuksensa Finlands Svenska TV:n ohjelmassa 28.10.1991.

Heinäkuun 24. päivänä kenraali Lauri Malmberg ilmoittaa tuttuun tapaansa Mannerheimille ”Läntistä posita on vastaanottajan postilaatikossa”. Tämä ilmoitus merkitsi, että Mannerheimin salainen asiamies oli saapunut Ruotsista ja odotti sovitussa paikassa marsalkkaa. Asiamiehellä oli Saksasta saapunut kirje Mannerheimille. Mannereheim tapaa jo kirjeen saapumispäivänä presidentti Kallion ja ja pääministeri Rytin. Molemmat olivat marsalkan kanssa samaa mieltä, että joitakin kenraaleita kannattaisi lähettää Saksaan kuulemaan, mitä näillä olisi kerrottavana. Ehdottomana vaatimuksena lähtijöille oli kuitenkin olis kielto olla sitomasta maatamme mihinkään toimiin tai lupauksiin Saksan suhteen.

Syyskuussa 1940 saapui sanoma, jota Mannerheim ei jättänyt myöhemminkään jäljennettäväksi. Sanoman sisältö oli seuraava:
  • Neuvostojoukot aikovat miehittää Suomen vielä ennen pakkaskauden tuloa.
  • Operaatio tapahtuisi kahtena voimakaana hyökkäyskiilana siten, että Murmanskin radalta tunkeutuisi yksi ryhmittymä maanteiden ja rautateidn suunnasta suoraan Ouluun ja Tornioon ja edellen saksalaisia vastaan yli Pohjois-Ruotsiin. Toinen voimaksa hyökkäyskiila eteneis Karjalan kannaksen kautta Suomen etelärannikkoa Helsinkiin ja Turkuun ja ottaisi yhdessä Hangon tukikohdan joukkojen kanssa haltuunsa Ahvenanmaan. Samanaikaisesti olisi lähtevä vielä kolmas hyökkäyskilla Latvian alueelta tavoitteenaan Ruotsin Gotlanti ja Tanskan Bornholm.
  • Joukot olivat valmiina, vain operaation päivämäärä oli auki.

Mannerheim tutki sanomaa useaan kertaan, mutta totesi lopuksi sen voivan olla hämäystä ja pelottelua sekä kokeilua siitä, meinisivätkö suomalaiset paljastamaan asian saksalaisille. Sanomaan ei vastattu, eiksä sitä oltu pyydettykään.


Lähdeaineisti Erkki Hautamäki Suomi myrskyn silmässä ISBN 952-91-8985-0

lauantai 27. syyskuuta 2014

Aseellinen rauha

Sodassa kaatuneiden muistojuhla 19.3.1940 Helsingissä Senaatintorilla

Yleisen tilanteen kehittyminen kesäkuusta 1940 lähtien ei tietnyt hyvää. Länsivallat, joilta Suomen ulkopolitiikka oli saanut vahvimman tukensa, oli perusteellisesti lyöty. Saksan voimat olivat kiinni mahtavassa valtansa laajentamisessa länttä kohti. Neuvostoliitolla oli siis vapaat kädet jatkaa strategisten asemiensa eteenpäin työntämistä. Baltian tapaukset osoittivat, että tilaisuutta ei tultaisi lyömään laimin. Pahana enteenä olivat ne nootit, jotka 13. ja 28. toukokuuta 1940 oli annettu Liettualle ja jissa sitä syytettiin venäläisvastaisesta toiminnasta. 14. heinäkuutaa tuli sitten uhkavaatimus, ja jo seuraavana päivänä alkoi maan miehittäminen. 19. heinäkuuta saivat Viro ja Latvia osakseen saman kohtalon kuin Liettua. Tiedustelupalvelumme ilmoitti Pietarin piirissä tahtavan suuria sotilaallisia valmistelujta, ja kyseltiin tietenkin levottomina, oliko nyt Suomen vuoro.

  1. kesäkuuta – vain muutamia päivä Liettualle annetun ”toisen varoituksen” jälkeen – Suomelle oli esitetty venäläisten vaatimus, jolla ei ollut tukea rauhansopimuksessa: kaikki laitokset, jotka oli kuljetettu pois Karjalasta ja Hankoniemestä, sekä valtion että yksityisten, oli palautettava 23. kesäkuuta, neljä päivää Viron ja Latvian miehityksen jälkeen, tuli uusi vaatimus; Petsamon nikkelikaivoksia koskeva toimilupa oli joko luovutettava Neuvostoliitolle tai siirrettävä englantilaiselta Mond Nickel Companylta yhtiälle, jonka osakepääoma jaettaisiin tasan Suomen ja Neuvostoliiton kesken. Oli tuskin sattumaa, että tämä vaatimus esitettiin sen jälkeen, kun Englannin joukot olivat lähteneet eivät vain Pohjois-Norjasta vaan koko Euroopan mantereelta. Molotovin lausunnon mukaan venäläisiä ”ei niin kiinnostanut malmi kuin itse alue, jossa oli nikkeliä ainaiksi ajoiksi”. 27. kesäkuuta vihdoin vaadittiin,, että Ahvenanmaa oli joko demilitarisoitava tai Suomen ja Neuvostoliiton yhteisesti varustettava.

Vaikka sanomalehdistö hallituksen kehotuksesta pidättäytyi käsittelemästä näitä huomiota herättäviä vaatimuksia, niin ne lähtiväat pian huhuina kiertämään. Kansa oli tässä kiristysten sarjassa näkevinään alun suomalaiselle tapahtumain kehitykselle, joka oli näytelty Suomenlahden eteläpuolella.

Eniten huomiiota kuohuttanut tapaus oli hyökkäys suomalaisen matkustajakoneen Kalevan kimppuun, joka 14. kesäkuuta ammuttiin alas säännölliseltä kulkuvuorollaan Tallinasta Helsinkiin. Voitiin todeta, että Kalevan tuhosi kaksi venäläistä hävittäjää ja että läheisyydessä oleskellut venäläinen sukellusvene otti haltuunsa sen kuljettamat matkatavarat. Matkustajakoneen suomalaisen ohjaajan ja miehistön lisäksi saivat surmansa matkustajat, nämä olivat ulkomaalaisia – heidän joukossaan ranskalainen diplomaattikuriiri, jonka postisäkki kuului talteenotettuun saaliiseen. Suomen silloisessa arkaluoteisessa asemassa hallitus tahtoi mihin hintaan hyvänsä välttää selkkausta ja katsoi sen takia parhaaksi olla esittämättä sen paremmin vastalausetta kuin korvausvaatimuksia. Julkisuuteen tarkoitetussa selonteossa mainittiin lentokoneen syöksyneen alas selvittämättä jääneen onnettomuuden vuoksi, mutta todellinen asiantila tuli silti yleiseen tietoon. Sen vahvisti uuten pari vuotta myähemmin yksi sukellusveneen upseereista, joka joutui sotavangiksemme, hänen ilmoituksensa mukaan kuriirisäkki oli avomerellä siiretty alukseen, joka varta vasten oli lähetetty Kronstadista.

Suomen uhanalainen tilanne kehotti hallitusta koettamaan suostua Neuvostoliiton vaatimuksiin. Niinpä taivuimme luovuttamaan valtin ja yksitysten laitokset, jotka sodan aikana – ja monessa tapauksessa paljon ennen sitä – oli siirretty pois Karjalasta ja Hankoniemeltä. Erityisen tukalaa oli, että siinä yhteydessä rajan taaksen hupeni 75 veturia ja 2000 rautatievaunua. Myönnyimme niinikään Ahvenanmaan demilitarisointiin, jonka oli oltava loppuun suoritettuna ennen helmikuun puoliväliä 1941, ja oikeutimme Neuvostoliiton perustamaan Maarianhaminaan konsulaatin – joka pian oli 38 miehen vahvuinen. Lupasimm neuvotella nikkelikaivostoimintaluvista, kysymyksestä, jossa Englanti valitettavasti ei kyennyt meitä tukemaan. Kun Neuvostoliitto heinäkuussa 1940 vaati oikeutta saada panna venäläisiä junia liikennöimään rajalta Hankoon, suostuimme siihenkin sitkeiden neuvottelujen jälkeen, joissa sentään saimme ajetuksi muutamia helpotuksia.

Erinomaisen ahdistavissa oloissa oloissa siis jouduttiin aloittamaan jälleenrakennustyöt ja siirtämään lähes puolimiljoonainen väestö luovutetuilta alueilta uusille asuinsijoilleen. Uusi puolustussuunnitelma oli laadittava mitä suurimmassa kiiressä ja siitä johtuvia toimenpiteitä toteutettava, rajansiirto aiheutti sitä paitsi lukuisien kasarmien, teiden ja viestityslaitteiden rakentamista. Aluejärjestelmän piirijako oli suurelta osin uusittava.
Pitkääke rajavyöhykkeelle oli pakko rakentaa linnoituslaitteita, jotta eden jotenkuten olisi saatu korvatuksi elävän voiman puutetta. Silloisissa oloissa oli tärkeämpää kuin koskaan ennen näyttää, että Suomen puolustustahto oli murtumaton ja että uusi hyökkäys saisi taas vastaansa kansan yhtyneet voimat. Sodan kovan läksyn jälkeen eduskuntakin nyt tajusi, että sotilasmäärärahoja ei enää sopinut mitata ”apteekkivaaàlla”, ja puolustuslaitoksen kuntoonpanoon tarpeelliset summat myönnettiin napisematta. Miltä kaikelta maamme olisikkaan voinut säästyä, jos tämä vasta nyt saavutettu ymmärrys olisi ajoissa levinnyt eduskunnan jäsenten keskuuteen!

Heinä- ja elokuun vaihde 1940 oli taas kriittista aikaa. Heinäkuussa oli voitu todeta Neuvostoliitossa suoritetun laajoja sotilaallisia valmisteluja. 16. heinäkuuta oli Romanian vuoro saada mahtavalta naapuriltaan uhkavaatimus, ja kaksi päivää myöhemmin miehitettiin Bessarabia ja pohjoisosa Bukovinaa. Elokuun alussa liitettiin Itämeren valtion lopullisesti Neuvostoliittoon. Näinä tapahtumista rikkaina viikkoina oli nikkelitoimilupa neuvottelujen alaisena Moskovassa, jossa Suomen neuvottelijat saivat kestää kovaa painostusta. Samanaikaisesti lavastettiin Helsingissä tuttujen mallien mukaan kommunistimielenosoituksia, joiden tarkoituksena oli provosoida kriisi. Kun joukko metelöitsijöitä oli katukahakoissa pidätetty, eistti Neuvostoliiton lähettiläs vastalauseen pääministeri Rydille. Samalla hän tähdensi olevan välttämätöntä, että ministeri Tanner eroaa hallituksesta. Tähänkin painostukseen hallitus katsoi parhaaksi taipua.
Kuten ennen talvisodankin alkua oli tapahtunut, lentokoneiden suorittamat rajanloukkaukset lisääntyivät huolestuttavasti. Ilmavaara, etenkin laskuvarjojoukkojen taholta uhkaava, aiheutti sen, että pääkaupungin varuskunta katsottiin tarpeelliseksi heti vahventaa.

Saksan ja Suomen kosketukset alkoivat siitä, että minä 17. elokuutta 1940 sain Suomen Berliinin lähettiläältä sähkeen, jossa minua pyydettiin seuraavana aamuna henkilökohtaiseti Malmin lentokentällä vastaanottamaan tärkeä, errän nimeltä mainitun matkustajan mukaan pantu kirje. Tämä sopi minulle hyvin, koska tarkoitukseni oli juuri 18. päivän aamuna lentää Jyväskylään ollakseni läsnä Sotainvaliidien ensimmäisessä vuosikokouksessa.


Lähdeaineisto G. Mannerheim Muistelmat toinen osa 

perjantai 26. syyskuuta 2014

Suomi neuvottelee Saksan kanssa

Suomen sotilasjohdon suunnitellessä sotamateriaalien ostotoimiaan Saksasta siellä puolestaan toimivat Ribbentrop, Göring ja viimeksimainitun luottomies toimivat evl. J. Veltjens aktiivisesti. Suomen Berliinin lähettilä sai mm. Ribbentropilta tiedon, että Saksa vapauttaisi kaikki talvisodan aikana takavarikoimansa, suomalaisten lännestä ostamat aselähetykset, jotka saksalaiset olivat löytäneet varastoituina mm. Norjan satamissa. Muun materiaalin tooimittamisesta Saksa oli valmis lähettämään oman neuvottelijansa Suomeen. Suomen johdon pyrkimys pitää puolustusvoimiensa varustamiseen tähtäävät aseostonsa mahdollisimman salaisina, ettei Neuvostoliitto turhaan provosoituisi, eivät täysin onnistuneet.

Heinäkuun 16. päivänä marsalkan Ruotsissa toimiva asiamies saapuu ja ilmoittaa, että hänellä on mukanaa vieraita Saksasta ja että nämä ovat jo Helsingissä ja haluavat tavata marsalkka Mannerheimin, pääministeri Rytin ja kenraali Heinnrichsin.
Kutsumatta saapuneet vieraat olivat Saksan ulkoministeri von Ribbentrop ja evl. Joseph Vetjens. Presidentti Kallio ei ota vieraita vastaan, sen sijaan Mannerheim ja Ryti keskustellevat Ribbentropin kanssa Kallion suostumuksella.

Ribbentrop ilmoittaa käyntinsä tarkoitukseksi kaksi asiaa:
  • Ensiksi informoida Mannerheimiä ja Rytiä Saksan suunnitelmista
  • Toiseksi saataa evl. Vetjens yhteyteen kenraali Heinrichsin kassa keskustelua varten asetoimituksista Suomen armeijalle.

Rytin ilmoitettua, etteivät asehankintoja koskevat laskelmat ole vielä valmiina ja niihin Suomi palaa myöhemmin, ehdottaa Ribbentrop, että Veltjens ja marsalkan asiamies siirtyisivät toiseen huoneeseen hänen keskustellessaan Mannerehimin ja Rytin kanssa. Näin tapahtui.

Selvityksensä aluksi Ribbentrop ojentaa Rytille saksalaisten 9. helmikuuta 1940 kaappaamat, Stalinin ja Churchillin salaiseen 15.10.1939 solmittuun sotatoimisopimukseen liittyvät, Skandinaviaa koskevat asiapaperit. Pääministeri Ryti hämmästyy asiakirjoihin tutustuttuaan ja pyytää niistä kopioita itselleen. Ribbebtrop ilmoittaa tällöin, että marsalkka Mannerheimille on toimitettu kopiot asiakirjoista jo 7.2.1940 ja pyydetty Suomea lähettämään edustajansa Saksaan tutustumaan koko asiankirjaan. Koska ketään ei lähtetty Saksaan, on johtaja Hitler katsonut tarpeelliseksi saattaa nämä asiat Suomen johdon tietoon nyt mahdollisimman pian. Rytin ja Mannerheimin välille syntyy nyt kireäsävyinen sananvaihto, jonka yhteydessä Mannerheim huomauttaa aikanaan saaneensa ”pyytämätöntä” postia Saksasta ja vastaavansa siitä. Suomen asemaa ne eivät ainakaan ole tehneet vaikeammaksi ja hän on valmis myöhemmin tekemään sekä presidentille että pääministerille selkoa asioista.

Yli kaksi tuntia kestäneen keskustelun päätteeksi pääministeri Ryti toteaa ulkoministeri Ribbentropille:
  • Suomi ei ainakaan toistaiseksi voi ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin Neuvostoliittoa vastaan, ei yksinään eiksä salaistenkaan mukana.
  • Jos Neuvostoliitto aikoo ryhtyä miehittämään maatamme, niin Suomi ottaa tarjotun avun vastaan mistä tahansa puolustautuakseen, kuitenkin ilman mitään sitoutumuksia ja vastapalveluksia
  • Suomalaiset ovat kiitollisia Saksalle sen asehankintoihin ottaman kannan vuoksi. Marsalkan johtaman yleisesikunan laskettua tarpeemme tulemme ottamaan asiassa yhteyden.
  • Keskustelussa käsitellyt asiat saatetaan presidentti Kallion tietoon ja annetaan hänen ratkaistavakseen lopullisesti.

Keskustelu on päättynyt. Seuraavana päivänä (17.7.1940) iltapäivällä ovat marsalkka Mannerheim ja pääministeri Ryti presidentti Kallion luona. Marsalkka lukee Kalliolle Saksasta talvisodan aikana saamansa postin ja myös tiedustelukirjeensä Hitlerille 2.3.1940.
Presidentti Kallio on tavattoman järkyttynyt kuulemastaan. Syvästi kristittynä, totuutta ja rehellisyyttä kunnioittavana hänen on äärettömän vaikea ymmärtää englantilaisten ja ranskalaisten pyrkimystä saattaa koko syytän Pohjola taistelutantereeksi vain voidakseen kukistaa Saksa ja samalla syöstä koko Eurooppa sodan kurimukseen.
Kysymyshan ei lopulta ollut lainkaan Leningradin ja Muurmanskn turvallisuudesta, kuten Molotov perusteli Neuvostoliiton vaatimuksia syksyllä 1939, vaan Suomen oli käytävä verinen talvisota salaisen Stalin/Churchill-sopimuksen ensimmäisenä syyttömänä uhrina estääksen koko maansa ja pohjoisen osan Ruotsia joutumasta puna-armeijan miehittämäksi. Ainoastaan marsalkka Mannerhein tuli yllättäen tietoiseksi 10.2.1940 ( evl. Veltjens) tästä suuren mittakaavan petoksesta, johon liittyi Englannin ja Ranskan johdon Suomelle lupaama sotilaallinen apu.


Lähdeaineisto Erkki Hautamäki Suomi myrskyn silmässä ISBN 952-91-8985-0

torstai 25. syyskuuta 2014

Saksa kiinnostuu Suomesta – kauttakulkusopimus


Kesällä 1940 Hitler pani alulle suunnittelutyön, joka tähtäsi hyökkäykseen Neuvostoliittoa vastaan vuoden 1941 kevätkesällä. Suomi muuttui nyt Saksan kannalta strategisesti merkittäväksi alueeksi. Siitä tuli osa kaavaillun itärintaman vasenta sivustaa. Petsamon alueella oli suurstrategista merkitystä nikkelikaivostensa takia. Hitlerin käsitys oli se, että suomalaiset tulisivat osallistumaan hänen idänsotaretkeensä, koska Suomen olemassaolo riippui Saksan menestyksestä. Hänen käsitystään vahvistivat suomalaisten pyrkimykset saada tukea Saksasta.

Hitler lähetti heinäkuun lopulla 1940 ulkoministeri Joachim von Ribbentropin yksityiskanslian virkamiehen, tohtori Ludvig Weisssauerin Suomeen kartoittamaan salaa mielialoja. Weismuller sai Mannerheimiltä ja Rytiltä pessimistisen, mjtta päättäväisen kannanoton Suomen mahdollisuuksista: Yllätetty armeija voisi sortua viikossa tai parissa. Kolme kuukautta, hieman talvisotaa lyhyempi aika, olis puolustautumiskyvyn yläraja, mikäli jouduttaisiin taistelemaan yksin. Painostamalla Suomen päättäväisyyttä Suomen johtomiehet pyrkivät torjumaan ajatuksen, että Suomelle annettu tuki menisi hukkaan.

Weissaerin raportti ja ”elokuun kriisin” yhteydessä Suomessa tulleet tiedot saivat Hitlerin tekemään noin 10.8.1940 päätöksen Suomen tukemisesta. Hän päätti sallia valtakunnanmarsalkka Göringin pyynnöstä aseiden myynnin salatietä Suomeen. Suomessa asekauppa-asioissa liikkunut everstiluutnantti Joseph Veltjens sai tehtäväkseen sopia asevinnistä ja pyytää samalla suomalaisilta luvan Suomen alueen käyttämiseen saksalaisten sotilaiden kauttakulkuun Pohjois-Norjaan.

Veltjens tapasi Mannerheimin, Rytin ja eräitä muita henkilöitä. Veltjens kertoi Hitlerin antaneen ohjeen, jonka mukaan Suomea oli tuettava, sillä ”ei voida sallia, että näin urhea ja vapautta rakastava kansa kärsisi häviön”. Tukeminen voisi nykyoloissa kuitenkin tapahtua vain diplomaattisesti. Puolustusministeri Waldenin mukaan Veltjensin ilmoitus oli kuin ”valonsäde pimeyteen”. Veltjens sai suomalaisilta periaatteessa myönteisen vastauksen kumpaankin ehdotukseensa.

Norjan matkalla olleiden saksalaissotilaiden kauttakuljetuksen valmistelut tehtiin suuren salaisuuden vallitessa. Enismmäinen saksalaisia kuljettanut alus saapui Vaasaan 21.9.1940 usempien paikallisten viranomaisten yllätykseksi. Vasta seuraavana päivänä solmittiin Suomen ja Saksan välille virallinen, hyvin lyhytsanainen kauttakulkusopimus ja asia otettiin käsiteltäväksi Suomen hallituksen istunnossa.

Saksalaissotilaiden läsnä Pohjanmaan rannikolla ja Lapissa lisäsivät useimpien suomalaisten mielestä turvallisuutta. Saksan ja Suomen varsin viileiski päässeitä suhteita oli alettu parantaa samaan aikaan järjestämällä Helsingissä progandavaikutukseltaan tehokas yleisurheilun kolmimaaottelu Ruotsi- Saksa- Suomi.

Kauttakulku lisäsi Neuvostoliiton epäluuloja ja tyytymättömyyttä. Väistämistaktiikasta huolimatta Suomen oli annettava neuvotteluissa periksi. Neuvostoliiton kanssa solmittiin sopimus Hangon- kauttakulusta 6.9.1940 – siis ennen saksalaisliikenteen julkituloa. Neuvostoliitto ja Suomi solmisivat 11.10.1940 uuden Ahvenanmaata koskevan demilitarisointisopimuksen. Alueen loputkin miinoitukset ja linnoitukset oli purettava loka-joulukuussa 1940. Saariryhmä jäi pysyvästi neuvostotarkkailijoiden valvontaan. Petsamon nikkelikysymyksessä englantilaiset ja saksalaiset vetäytyivät syrjään, mutta tältä osin viivytystaktiikkaa päätettiin kuitenkin jatkaa.

Tohtori Ludwig Weissaur tapasi Rytin 20.7.22.7. Weissauer totesi jälkeenpäin, että hän tuskin korkaan oli tavannut valtiomiestä, joka käsitti kaiken niin selvästi ja nopeasti ja pystyi suoralta kädeltä antamaan täsmällisiä vastauksia.


Lähdeaineisto Ohto Manninen – Kauko Rumpunen Risto Rytin päiväkirjat 1940-1944 ISBN 951-37-4520-1