maanantai 18. elokuuta 2014

Tuskaa Lähteellä

Tavanomainen näky talvisodan aikana: suomalaiset tutkivat tuhottua panssarivaunua Lavajärvellä, tuhotun yksilön edessä oli miinanlaukaisin.

Suomalaiset hyökkäsivat 13.2.1940 vallatakseen takaisin menetyt asemat Lähtellä, mutta neuvostopanssarit etenivät vääjäämättä. Tanner kävi Tukholmassa pyytämässä Ruotsilta sotilasapua.
Tykistötuli oli ankaraa, ja Neuvostoliiton ilmavoimat ahdistivat puolustajia. Punapanssarit pääsivät tukilinjan edessä olleen murroksen yli ja menivät tukilinjasta läpi edeten melkein Lähteen tienristeykseen asti. Suomalaiset eivät pystyneet torjumaan niitä, mutta murroskohdan vierustoilta pystyttiin pitämään vihollisen jalkaväki loitolla.

Viisi vihollisvaunua eteni selustassa raskaan patteriston asemiin,ja tykkimiehet joutuivat vetäytymään niin nopeasti, että kalusto jäi vihollisen haltuun. Hämärän alkaessa laskeutua neuvostojoukot muodostivat panssareista linjan, ja jalkaväki kaivautui maahan. Neuvostojoukkojen sisäänmurto oli päivän jälkeen jo neljänkilometrin syvyydessä Suomen pääpuolustuslinjan takana. Takalinjoilla Lähteen tienhaarassa seuraavana panssareita vastassa oli vain suojeluskkunta- ja pioneerijoukkoja.

Illalla suomalaiset pyrkivät valtaaman takaisin meneteyn päälinjan Lähteen lohkolla. JR 14:n hyökkäys tyrehtyi kuitenkin neuvostopanssareiden vastarintaan, ja osasto joutui vetäytymään tukilinjan taakse.

Myös muualla Karjalan Kannaksella taisteltiin kiivaasti. 1. D:n lohkolla Muolaanjärven tuntumassa venäläiset pääsivät pieneen läpimurtoon. Alueella puolustaneen 2. Prikaatin kaikki resrevit olivat jo taistelussa, eikä lisäjoukkoja ollut saatavilla. Raskaan tykistön tuella tilanne saatiin kuitenkin hallittua. Lähteen sisäänmurron vuoksi 1. D joutui kiinnittämään ylimääräistä huomiota läntisen sivustansa puoustamiseen.

  1. D:n lohkolla keskellä Kannasta Oinalassa vihollinen yritti läpimurtoa päivän aikana useita kertoja. Panssarivaunuraatojen määrä suomalaisten asemien edessä kuitenkin lisääntyi, ja puna-armeijan pyrkimykset saatiin torjuttua. Taipalessa venäläiset yrittivät kiertää suomalaisten selustaan Suvannon ylli. Tämäkin hyökkäys torjuttiin.

Kuhmossa suomalaiset taistelivat 54 D:n avuksi lähetettyjä joukkoja vastaan. Dolonin prikaatin lisäksi alueelle ilmestyi yllättäen hiihtotiedusteluosasto. JR 27:n huollosta ja resreveistä irrotetut joukot löivät sen kuitenkin lähitaistelussa Niskavaarassa. Dolinin joukkoa vastaan käytiin Vetkon taloalueella. Suomalaiset hyökkäsivät keskiyän jälkeen, mutta neuvostojoukkojen tulivoima pysäytti hyvin alkaneen hyökkäyksen, jota jatkettiin seuraavana päivänä.

Ulkoministeri Tanner matkusti Tukholmaan pyytämään Ruotsilta sotilaallista apua taistelussa Neuvostoliittoa vastaan. Hän vetosi Ruotsin tärkeimpiin ministereihin ja sanoi, että Suomen on käännyttävä liittoutuneiden puoleen, jos Ruotsi ei lähetä joukkoja Suomen avuksi. Vaikka ruotsalaiset olivat perillä liittoutuneiden todellisista tarkoitusperistä, he kieltäytyivät antamasta apua Suomelle.
Ruotsi perusteli päätöstään sillä, ettei se voi pakottaa kansalaisiaan sotaan. Lisäksi ruotsalaiset eivät uskoneet , että konflikti pysyisi paikallisena, jos maa lähettäisi joukkonsa rintamalle. Ruotsin ulkoministeri Gunther neuvoi suomalaisia pyrkimään rauhaan Neuvostoliiton kanssa. Tannerin matkan oli tarkoitus tapahtua salassa, mutta ruotsalainen iltapäivälehti julkaisi siitä uutisen 16.2., jolloin hanke paljastui.

Suomalaiset vetäytyivät 14.2.1940 Summan lohkolla,ja Kannaksen tilannetta puitiin sodanjohdossa. Taipalessa menetettiin tukikohta. Dolinin siperialainen eliittijoukko kärsi suuret tappiot.
Toisen Karjalan Kannasta puolustaneen armeijakunnan, II AK:n, esikunta antoi aamulla joukoille luvan irtaantua tukilinjasta Lähteen lohkolla ja siirtää murtoaukon sivuilla olleet joukot taakse. Summan kaistan pääpuolustusasema tyhjennettiin päivän kuluessa.

Vetäytymistä auttoi neuvostojoukkojen passiivisuus päivän aiana. Sekaisin menneet joukot saatiin koottua ja selvitettyä, ja myös vetäytymiselle oli aikaa. Mannerehim, päämajoitusmestari Airo, Kannaksen armeijan komentaja Österman, esikuntapäällikkö Tapola ja II AK:n komentaja Öhquist kokoontuivat keskustelemaan kriittisestä tilanteesta. Österman esitti joukkojen vetämistä Kannakselta Viipurin tasalle kulkevalle tukilinjalle eli T-linjalle asti. Muut olivat kuitenkin sitä mieltä, että joukot vedettäsiin pääaseman ja T-linjan välissä kulkevaan väliasemaan. Neuvotteluissa ei tehty lopullisia päätöksiä.

Karjalan Kannaksella 2. D puolusti Suokannan lohkoa. Se ei ollut taisteluiden keskipisteessä, mutta 14.2. siellä käytiin Kannaksen kiivaimmat yhteenotot. Ne sodittiin Punnuksen tukikohdan liepeillä. Tukikohdasta käytyjen kiivaiden taaiteluiden tuloksena oli parin tukikohdan menetys, mutta läpimurtoon venäläiset eivät päässeet.

Taipaleessa aaltoillut taistelu tuotti suomalaisille karvaan tappion, kun 5. tukikohta menetettiin. Neuvostojoukot olivat vallanneet sen kaksi päivää aikaisemmin, mutta suomalaiset olivat ottaneet sen takaisin valloitusta seuraavana yönä. 14.2. venäläiset hyökkäsivät tukikohtaan kaksi tuntia kestäneen tykistövalmistelun jälkeen. Jälkaväen tukena oli sekä lentokoneita että panssarivaunuja. 5. tukikohta sai useita täysosumia tykkitulessa, mikä helpotti jalkaväen työtä. Pienillä osastoilla tehdyt vastaiskut tukikohdan takaisinvaltaamiseksi eivät johtaneet toivottuun tulokseen.

Dolinin prikaatia johti nyt sen politrukki. Suomalaiset etenivät hiihtoprikaatin sivustoille, mutta automaattiasein varustautuneet siperialaiset puolustautuivat sitkeästi. Ratkaisu oli kenttäkanuunan suorasuuntaustuli, joka sytytti taloryhmän päärakennuksen tuleen. Sen jälkeen neuvosto-osaston vastarinta luhistui. Jäljelle jääneet hajaantuivat ja alkoivat vetäytyä Kesseliin. Neuvostoliiton hiihtoprikaati menetti taistelussa noin 400 sotilasta kaatuneina, kun suomalaisten menetykset olivat kuusi kaatunutta ja 22 haavoittunutta.

Neuvostojoukot etenivät 15.2.1940 Lähteen tienhaaraan. II AK alkoi vetäytymisen väliasemaan. Laatokan Karjalassa taisteltiin Pukitsanmäellä ja Latvajärven motilla. Dolinin prikaatin loppu.
Venäläiset etenivät Lähteen lohkolla tienhaaraan, jota puolustanut suojeluskuntakomppania ei kestänyt panssareiden tulituksessa kauaa. Eräs akilleenkantapää oli jälleen panssaritorjuntamateriaalin puute. Se oli krooninen vaiva. Suomaliset olivat alkuiltapäivästä tuhonneet tienhaarassa jo 15 vihollisvaunua,mutta panssaritykkien ammukset loppuivat kesken, minkä jälkeen puolustautuminen oli erittäin vaikeaa.

Neuvostoliiton läpimurto ulottui päivän päättyessä noin kuuden kilometrin syvyyteen suomalaisten asemiin. Illalla Mannerhein antoi II AK:lle käskyn vetäytyä väliasemaan. Myös 2 D:n lohkolla taisteltiin kiivaasti, ja muun muassa Pekkolaismäen omistus vaihtui. Neuvostoliiton läpimurotyritykset kuitenkin torjuttiin, ja kello 22 divisioonan esikunta antoi joukoilleen ohjeet vetäytymistaistelusta.

Neljä päivää Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alkamisesta Suomen joukot 3. D:n lohkolla olivat sekaisin. Vaikka vihollisen Lähteen suunnalla saavuttama murto oli vain muutaman kilometrin levyinen ja kuuden syvyinen, II AK:lla ei ollut enää resrevejä tarpeeksi voimakkaaseen vastaiskuun. Joukkojen johtaminen oli myös vaikeutunut viestiyhteyksien kärsittyä huomattavia vahinkoja tykkitulessa.
Kannaksen kriittisiin paikkoihin alettiin haalia lisäjoukkoja. Niitä saatiin muun muassa merivoimilta ja Laatokan Karjalasta, josta alettiin siirtää 23. Divisioonaa Kannakselle.

Lemetin tien varteen muodostunut Lavajärven motti alkoi purkautua, kun sielät lähti noin komppaniean verran miehiä kohti etelää. Suomalaiset iskivät osastoa vastaan, ja se lyötiin hajalle. Myös loput neuvostojoukot lähtivät motista jättäen jälkeensä muun muassa tykkejä. Niiden piilotettuja lukkoja etsittiin maastosta niin ikään sotasaaliiksi saaduilla miinaharavoilla.

Pukitsanmäellä taiteltiin, koska Neuvostoliitto pyrki avaamaan sieltä huoltotien rykmenttimottiin. Kiihkeissä taisteluissa neuvostojoukot saivat iltäpäivällä mäen laen haltuunsa, mutta heidän ilonsa jäi lyhytaikaiseksi.

Osa Dolinin alun perin johtamasta hiihtoprikaatista oli hajaantunut noin 50 miehen partioiksi, jotka terrorisoivat suomalaisten selustaa ja huoltoa. Useimmat niistä joutuivat suomalaisten partioiden tuhoamiksi. Jäljelle jäänyt hiihtoprikaatin ydinosa saatiinn päivän aikana saarretuksi. Hyökkäys tilanteen laukaisemiseksi päästiin aloittamaan yöllä. Osasto Arponen ja osia SissiP 5:stä, pääsivät hiipimään venäläisten asemiin. Niitä vyörytettiin käsikranaatein ja konepistoolein. Raivokas taistelu kesti neljä tuntia, ja hiihtoprikaati tuhoutui täysin. 1800 neuvostosotilaan eliittijoukosta oli nelipäiväisten taisteluiden jälkeen kaatunut noin 1700. Suomalaiset saivat sotasaaliiksi muun muassa noin 400 automaattikivääriä.


Lähdeaineisto Ilkka Enkenberg Talvisota päivä päivältä ISBN 979-952-220-706-7

sunnuntai 17. elokuuta 2014

Kannaksen tapahtumat

Yhdyshautaa keskityksen jälkeen. Tällaisessa maastossa suomalaiset taistelivat hyökkääjää vastaan.

Suomen puolustus rakoili 10.2.1940 Summassa. Myös Taipaleessa ja Aittojärvellä taisteltiin ankarasti. Ryti ja Tanner kävivät päämajassa kysymässä Suomen sodanjohdn mielipiteitä rauhan ehdoista.
Neuvostoliittolaiset murtautuivat suomalaisten asemiin Summan kylän itäpuolella. Marjapellonmäessä puna-armeijan hyökkäys torjuttiin, mutta aiemmin menetettyä Karhun tukikohtaa ei onnistuttu valtaamaan takaisin.

Summassa pääasemaa puolustaneen 3 D. Esikunnan mukaan neuvostojoukoille oli tuotettu noin 5000 kaatuneen ja 60 tuhotun hyökkäysvaunun tappiot. Samalla divisioona oli kuitenkin joutunut sitomaan reservejään etulinjaan, mikä lienee ollut puna-armeijan tavoite.

Taipaleessa taistelut kiihtyivät entisestään. Kirvesmäen lohkolla ilmassa oli paljon viholliskoneita. Yhdessä tykistön kanssa ne valmsitelivat jalkaväen hyökkäystä, joka alkoin puolen päivän aikaan. Tulivlamistelussa muun muassa Käpälämäeksi nimetty komentokorsu sai täysosuman. Kuuden panssarivaunun tukema jalkaäven hyökkäys saatiin torjuttua.

Aittojärven maastossa SissiP 2 ja PPP7 yrittivät uudella hyökkäyksellä työntää venäläiset Kuukkausjoen taakse. Suomalaiset hyökkäsivät vihollisen kimppuun pohjoisesta, etelästä ja lännestä. Suoraa rintamaa vasten lännestä tehty hyökkäys pysähtyi neuvostotykistön torjuntatuleen. Pohjoissta ja etelästä käsin edennyt hyökkäys sen sijaan pääsi tavoitteeseensa, ja taistelu eteni kiivaaksi lähitaisteluksi.

Noin puolen päivän aikaan havaittiin venäläisten pyrkivän kiertämään selustaan noin komppanian suuruisella osastolla. SissiP 2 torjui yrityksen vastaiskulla. Puna-armeijan seuraava koukkaus tuli pohjoisesta, mutta myös tämän sama sisipataljoona torjui.

Suomalaisten sitkeä hyökkäys tuotti lopulta tulosta, ja pesäke kerrallaan venäläisten vastarinta murtui. Loppupäivästä neuvostojoukkojen tykistö syyti niin paljon kranaatteja putkistaan kuin suinkin ehti, ja niiden sataessa lähitaistelussa olevien joukkojen selkään viimeisetkin neuvostojoukot irtaantuivat asemistaan Kuukkausjoen itäpuolelle. Joen länsiranta oli omilla.

Suomalaiset menettivät taistelussa kaatuneina noin 20 miestä, puna-armeija suomalaisten arvion mukaan noin 150. Vankeja saatiin ainoastaan kolme. Ne kertoivat, että neuvostojoukkoja vaivasi keripukki.

Ulkoministeri Tannerja pääministeri Ryti kävivät Mikkelin päämajassa tapaamassa Mennerheimia. Tanner ehdotti, että Suomi ensisijassa pyrkisi rauhaan myönnytyksillä, toissijaisesti pyrkisi hankkimaan apua Ruotsilta ja kolmanneksi liittoutuneilta. Manerehimin johtama puolustusneuvosto oli samaa mieltä. Tapaamisessa päädyttiin ehdottamaan Jussarön luovuttamista Neuvostoliiton tukikohdaksi ja rajan siirtämista Karjalan Kannaksella. Helsingissä Ryti ja Tanner raportoivat presidentti Kalliolle neuvonpidon tuloksista. Kallio ei innostunut myönnytyksiin, mutta kahden tunnin väittelyn jälkeen hän antoi periksi.

Neuvostoliiton massiivinen yleishyökkäys Kannaksella alkoi 11.2.1940, ja suomalaisten puolustus repesi Lähteen lohkolla. Kuhmon korsukaupunkia vastaankäytiin kasapanoksin.

Neuvostoliiton koko tammikuun valmistelema suurhyökkäys alkoi Karjalan Kannaksella. Sitä edelsi tykistön jatkuna sateena ammuttu rumputuli. Hyökkäyksen painopiste oli odotetusti Suoen 3. D. Alueella Summan kylän liepeillä. Jalkaväen tukena oli satoja panssarivaunuja, joiden moottoreiden huumava pauhu täristi rumpukalvooja tksitövalmistelun tauottua.

Summan kylässä vihollinen torjuttiin, mutta Lähteen lohkolla eversti Aljabushevin johtama 123. D onnistui valtaamaan Poppiuksen linnakkeen ja sen itäpuolella olevat tukikohdat. Sieltä venäläiset etenivät iltaan mennessä aina tukilinjalle asti. Suomen reservien tekemä vastahyökkäys ei tuottanut tulosta.

Vihollinen pääsi ryhmittymään hyökkäykseen rauhassa oman tykistötulensa suojassa, sillä suomalaiset eivät voineet ammuspulasta johtuen häiritä hyökkääjää tarpeeksi. Miinakentät ja kiviesteet olivat hajonneet päiväkausia jatkuneissa tykistövalmisteluissa ja piikkilankaesteet oli ajettu nurin. Lähteen lohkoa puolusti vahvennettu II/JR 9, noin 600 miestä. Sitä vastaan hyökkäsi divisioonan verran miehiä ja kaksi panssarivaunupataljoonaa.

Läpimurto suomalaisten asemiin ulottui kilometrin syvyyteen tukilinjalle ja oli noin neljä kilometriä leveä. Tässä asemassa venäläiset keskeyttivät hyökkäyksen alkoivat kaivautua maahan. Kun II/JR 9 arin päivän päästä koottiin uudelleen, sen vahvuus oli 165.
Pääpuolustuslinjan oikealla sivulla 4 D. Torjui läpimurtoyrityksen Hatjalahden ja Karhulan välilla. 1. D. Ja 2. D menettivät molemmat etummaisia asemiaan mutta pystyivät pitämään varsinaisen pääpuolustusaseman itsellään.

Taipaleessa hyökkäystä edelsi neljä tuntia kestänyt tykistövalmsitelu. Kirvesmäessä neuvostoliittolaiset pääsivät tunkeutumaan suomalaisten asemiin, mutta apuun hälytetyt reservit saivat vallattua ne takaisin. Kranaatteja suomalaisten asemiin pelkästään Taipaleessa ammuttiin 40 000 – 50 000.

Suomalaiset hyökkäsivät Kuhmon suunnalla Löytövaaran länsipuolella ollutta korsukaupunkia vastaan. Manööveriä varten oli vapaaehtoisista koottu iskuosasto, joka pääsi piirittävien joukkojen tulituen turvin etenemään maahan kaivettujen korsujen täplittämään puolustuskeskukseen, jota hallitsivat hirsistä ja kivestä rakenetut linnoitteet. Yllätys onnistui. Heitettyään kasapanokset ja polttopullot iskumiehet tuhosivat pakoon pyrkineet viholliset konepistoolitulella. Taistelu kesti useita tunteja, ja vain pieni osa korsujen asukeista pääsi pakoon.

Suurhyökkäyksen toisena päivänä 12.2.1940 neuvostojoukot laajensivat läpimurtoaan Lähteellä. Muualla ne torjuttiin. Kuhmossa taisteltiin mottiin jääneitä auttamaan lähetettyjen venäläisten kanssa.

Neuvostoliitton saavuttaman sisäänmurron johdosta Lähteen lohkon joukot olivat sekoittuneet ja osittain hajonneet. Paikalle tuotiin lisäjoukkoja, mutta koska edellisenä päivänä oli jouduttu vetäytymään tukilinjalle, noin kilometri taaksepäin pääpuolustuslinjasta. Mennerehim-linjalla murtokohdan vierustoilla vielä olevien joukkojen sivusta oli jäänyt auki. Niinpä lisää joukkoja oli vedettävä taakse, jotta venäläiset eivät olisi päässeet kiertämään selustaan.

Neuvostoliiton 123. D hyökkäsi jo tukilinjaan vastaan. Sillä oli mukanaan paljon panssareita ja taistelu oli kiivasta. Neuvostodivisioonaa vastassa ollut JR 8 kuitenkin torjui läpimurtoyritykset, mutta läpimurtokohtaa venäläiset saivat kuitenkin kasvatettua. Se oli päivän taisteluiden jälkeen viisi kilometriä leveä.

Kriittisen Lähteen lohkon eteläisessä kulmassa, Summajärven itäpuolella, taistelut keskttyivät Miljoonalinnakkeella ( virallisesti Sj5), Sormen maastoon. Linnaketta puolustaneet suomalaiset taistelivat viimeiseen mieheen, mutta se menetettiin. Muualla Kannakselle rintama vielä pitija pysyi pääpuolustuslinjalla eli Mannerheim-linjalla.

Laatokan tuntumassa Taipaleessa käytiin jälleen ankaria taisteluita. Kiivaimmat yhteenotot koettiin päivän aikana Kirvesmäessä, jossa menetettiin siellä sijainnut eteläisin tukikohta. Edellisen päivän taisteluissa menetykset olivat niin suuria, että osa joukoista vaihdettiin tuoreisiin reserveihin. Sota aaltoili Taipaleessa edestakaisin, ja usein päivällä menetyt tukikohdat saatiin vallattua öisin takaisin.

Neuvostoliitto pyrki lähettämään apujoukkoja Kuhmon suunnalla mottiin jääneiden joukkojensa tueksi. Lähinnä siperialaisista koottu ja hyvin varustettu Dolinin hiihtoprikaatti eli puna-armeijan eliittijoukko. Se oli matkalla erämään halki kohti saarrettua 54. Divisioonaa. 12.2. joukko oli edennyt noin 10 kilometriä Suomen puolelle ja karkottanut matkallaan vastassaan olleet pienemmät suomalaisyksiköt.

Hiihtoprikaatti oli kuitenkin jakaantunut useampaan osastoon. Yöllä eräs näistä osastoista kohtasi tukkikämpällä suomalaisten hiihtopartion, joka oli tiedustelemassa venäläisten sijaintia. Alikersantti Lauri Timosen partio yllätti majoittumassa olleet venäläiset, Tukkikämpän taistelussa kaatuivat Dolin ja hänen mukanaan esikunnan vanhimmat upseerit.


Lähdeaineisto Ilkka Enkenberg Talvisota päivä päivältä ISBN 979-953-330-706-7

lauantai 16. elokuuta 2014

Lähteen lohko


Neuvostotykistö aloitti Summassa helmikuun 11. päivänä rumputulen koko 3. Divisioonan puolustusaseman leveydeltä. Se merkitsi Neuvostoliiton sodanjohdon kauan suunnitteleman yleishyökkäyksen alkua. Rauhan ajan pieni idyllinen karjalaiskylä Summa oli Viipurin lukko. Jos se murtuisi, murtuisi myös Viipuri.

Summan puolustuslohkon joukot olivat aavistelleet, että suurhyökkäys oli tulossa. Jo helmikuun 1. päivänä olivat valmistelevat hyökkäykset alkaneet Mannerheim-linjan bunkkereita vastaan, samoin suomalaisia joukkoja kuluttava tykistötuli. Sadat selustaa pommittavat koneet olivat lentäneet nauhamaisina muodostelmina yli puolustuslinjojen. Hävittäjäkoneet olivat ampuneet konekiväärisarjoja. Tiedustelukoneet olivat merkinneet suomalaisten linjat jättämällä niidn ylle taivaalle tumman savuviirun. Oman komppaniansa puolustuslohko Lukossa taistellut raumalainen Kaarlo Erho kirjoittaa myöhemmin: ”Tiedustelukoneiden poistuttua alkoivat raskaat tykit julistä jossakin. Tätä menoa kesti taukoamatta kolme vuorokautta”.

  1. Armeijan komentaja Kirill Meretskov oli määrännyt, että helmikuun 11. päivän tykistökeskitys alkaa kello 8.40 ja päättyy tasan klo 11. Keskitys jätti Erhon mukaan ”jälkeensa maailmansodan aikaiset Verdunin, Sommen ja Lillen taistelujen keskitykset”. Räjähdykset lennättelivät ilmaan suunnattomia määriä jäätynyttä maata, kiviä, kantoja, katkonaisia puiden runkoja ja kokonaisia puitakin. Kaikkea, mitä maa päällään kantaa, kieppui alas ilmassa. Suomalaisten asemiin alkoivat ampua myös maakuoppiin kaivettujen ja kätkettyjen panssareiden tkit, samoin suoralla suuntauksella piiskatykit, joiden ammusten Erho muisti singauttaneen ”omituisen väräjävällä äänellä uliseviä, pieni sirpaleita ympäristöönsä”.

Tykkitulen jymy kantautui Viipuriin. Se oli nyt tautotonta, toisin kuin aikaisemmin. Jymy tunkeutui kiviseinien läpi asuntoihin, maakamara tärisi hiljaa. Astiat helisivät pöydillä siellä missä vielä pöytien ääressä ylipäätään aterioitiin. ”Kuin ajaisi Meidän Herramme jättimäistä kivikuormaa rautavankkureissa halki avaruuden”. Joinakin päivinä tuuli kantoi Summasta savua ja ruudinhajua. Savu saattoi olla niin sakeaa, että oli vaikea nähdä kaupunginosasta toiseen. Monille evakossa oleville omaisille lähteneisiin kirjeisiin sisältyi ylimoitettua toiveikuutta: ”Mutta kyllä kai se on ryssä sittenkin, joka selkäänsä saa, vaikka ampuukin niin vimmatusti.”

Summan eri lohkojen komppanioihin tuli täydennysmiehiä, joilta puuttui rintamakokemus. He joutuitava heti ankaraan tykistäkeskitykseen. Monet se lamaannutti täysin. Kauhu paistoi heidän silmistään. Kokeneempien rauhoitelut eivät tehonneet. Heistä ei ollut taistelijoiksi. Kauhua lisäsi pimeälä laajalta alalta kuuluva outo, tasainen surina. Viholliset käyttivät panssareittensa moottoreita läpi yön. Kädet silmillään taisteluhaudoissaan nyyhkiviä täydennysmiehiä oli joka lohkolla. Pakokauhun valtaan joutuneita oli lähetettävä pois taisteluhaudoista. Mieshukka oli suuri, ja reserveistä huutava pula.

Viipurin suojeluskuntapiirin päällikkö everstiluutnantti Albert Puroma määrättiin kokoamaan taisteluyksiköitä, joihin kuului myös alaikäisiä viipurilaisia suojeluskuntapoikia, koululaisia lähes kaikki. He olivat intoa täynnä ja sanoivat kuuluvansa Hildenin hurjiin ja tulleensa auttamaan Summan taistelijoita. Henkisesti hieman muita valmiimpia olivat Viipurin klassillisen lyseon pojat, jotka tunsivat Ateenalaisten laulun sanat ”Kaunis on kuolo, kun joukkosi eessä urhona kaadut puolesta maa, puolesta heimoskin...” Puroma sanoi myöhemmin ”Elämäni vaikein tehtävä oli käskeä nämä nuoret Summan tulihelvettiin”. Seuraavasti kuvasi oman komppaniansa taistelua luutnantti Kalevi Reponen: ”... tarkkailin heidän huimaa menoaan miltein kauhistuen. He eivät ymmärtäneet varoa, eivät välittänneet käyttää maastoa hyväkseen, ampuivat usien seisaaltaan ja syöksyivät eteenpäin.”

Samoihin aikoihin vihollisen pommikoneet jauhoivat yhä tarkemmin ja järjestelmällisemmin hajalle Viipuria. Tuhopolttolauantaita seurasivat sumputulisunnuntai (11.2.) ja lopun ennepäivä (14.2.).

Venäläisen jalkaväen suurhyökkäys alkoi Summassa, kun vihollisen tykistö ja lentokoneet olivat möyhentäneet suomalaisten linjat. Lukon lhkolla vihollisia josi metsästä aukealle kuusimiehisinä jonorivistönä. Miehet päästivät suoraa huutoa: uraa- uraa- uraa. Suomalaisten konekiväärit tekivät tuhoisaa jälkea hajaantuneessa, mutta silti tiheään sulloutuneessa joukossa. Mutta yhä uusia punasotilaita vyöryi kaatuneiden tilalle. Hyökkäysaalto seurasi toistaan. Hanki täyttyi kaatuneista hyökkääjistä. Heitä oli kasoittain. Kaarlo Erho muisteli myöhemmin ”Kuin villiintynyt karjalauma vihollinen syöksyi pois jättäen jälkeensä röykkiöt kaatuneita ja haavoittuineita, joiden valitukset halkoivat ilmaa. Tuo kammottava ääni kantautui korviin etäisenä, haavoittuneen eläimen ulvahduksia muistuttavana.”

Myös suomalaisten menetykset olivat suuret. Ambulansseiksi muunnetut linja-autot kuljettivat haavoittuneita joukkosidontapaikoilta Viipurin kenttäsairaalaan. Matkateko oli hidasta. Tiet olivat täynnä suuria kuoppia. Pimeällä ei valoja voinut kytkeä päälle ilmavaaran takia. Auto keinui ja heilui. Reiteen haavoittunut Kaarlo Erho muisteli: ”Viipurissa oli parhaillaan ilmahälytys, kun automme viimein saapui perille. Siitä huolimatta ajoimme kenrttäsairaalan eteen, missä kuorma purettiin pommien jyrähdellessä. Kaikki suojat olivat täynnä haavoittuneita, mutta lääkärit ehtivät tutkia joka miehen. Lotat tarjoilivat teetä ja voileipää.”

Puna-armeijan joukkojen sisäänmurto Mannerehim-linjalla laajeni läpimurroksi helmikuun 13. päivänä. Se tapahtui Summan lohkon viimeisellä Lähteen lohkolla. Murtoalue saatiin rajatuksi, mutta pääpuolustuslinja oli mennyt lopullisesti. Mannerheim päätti helmikuun 15. päivänä luopua nimeään kantavasta linjasta. Asemansa pitäneet Summan lohkon miehet aloittivat vetäytymisen samana päivänä. Tykistökeskitystä ja pommituksia oli kestänyt kaksi viikkoa.

Josif Stalin käski rintamakomentajiaan seuraamaan nopeasti perässä. Viipuri alkoi olla jo käden ulottuvilla. Se piti puhdistaa maaliskuun 2. päivänä kortteleittain parin rykmentin voimin. Mutta onnistuisiko se? Operaatioon määrätyn 7. Armeijan komentaja Kiril Mereskov arveli, että valtauksesta saattaisi tulla hankala. Kaupnkisota oli aina vaikea. Historiankirjoittaja Ohto Mannisen mukaan ”neuvostopanssarit saivat ohjeen varautua siihen, että niiden päälle voitaisiin talojen parvekkeilta heittää polttonesteitä, johon panssareiden tulisi käyttää tunnustelijoita.” Varmaa oli vain, että Viipurissa näyteltäisiin talvisodan viimeinen näytös.


Lähdeaineisto Antero Raevuori Hyvästi, Viipuri ISBN 978-952-809-0

maanantai 11. elokuuta 2014

Helvetillinen helmikuu


Radiosta kuului vaimeaa kohinaa. Lähetys on Tukholman stadionilta. Idän suunnasta kantautui tykistön rumputulen jyrisevä vyöry. Se tuli Summan rintamalta vain kolmen peninkulman päästä Viipurista. Oli sunnuntai helmikuun 11. päivä. Radiosta kuuluva naisääni oli tummansävvyinen, värisevä. ”Oi maamma Suomi synnyinmaa, ei vettä rantaa rakkaampaa, kuin kotimaa tää pohjoinen, maa kallis isien...”

Ääni oli näyttelijä Ella Erosen. Hän lausui Maamme-laulun suomeksi ja ruotisiksi. Tukholman täpötydellä olympistadionilla oli alkamassa Ruotsin ja Suomen välinen jääpallo-ottelu. Jokainen yli 10 000 katsojasta oli ostanut pääsylipun, niin myös kuningas Kustaa V ja hänen vierellään istuva ulkoministeri Eljas Erko. Ottelun pääsulipputuotto menisi kokonaan Suomen taistelun tukemiseen. Lisäsksi jokaista ruotsalaista radiokuuntelijaa pydettiin antamaan rahalahjoitus samaan tarkoitukseen.

Kello 13.11. jyäshti Viipurissa Loikkasen suunnassa, sitten Vesitornin takana ja eteläsatamassa. Hetken tauon jälkeen Ella Erosen ääni kuului jälleen. ” täss´n sen veri virrannut hyväksi meidänkn...” Tukholmassa oli pakkasta viitisentoista astetta. Ella Eronen paleli ohuissa vaatteissaan ja piti mikrofonin varresta kiinni. ”Olin niin hätääntynyt kylmästä, että minulta jäykistyi kasvolihakset niin, että se en saanut mitään ääntäkään kuulumaan. Kun muistelen sitä runoa ja sitä tunnelmaa, niin kyllä siinä oli jokin semmoinen merkillinen kohtalalonomainen suuruuden tuntu minun mielessäni”.

Ella Erosen esityksen jälkeen alkoi otteluselostus. Suomalaiset pelasivat sinisissä paidoissa ja tummansinertävissä housuissa, päässä jokaisella oli valkoinen sotilaslippalakki. Useimmat olivat saaneet lomaa rintamalta ottelua varten. Suomi hävisi, mutta sillä ei ollut suurta merkitystä. Kyse oli jostain aivan muusta. Joukkueen ainoa viipurilainen Sakari Salo totesi Dagens Nyheter-lehdelle antamassaan haastattelussa, että ”kotikaupunkiani odottaa kamppailu elämästä ja kuolemasta”. Samaan aikaan Summan suunnalta kantautui Viipuriin edelleen tasainen tykkitulen jyly.

Kun otteluselostu päättyi, päättyi myös parin tunnin rauhallinen vaihe. Kello 14.25 näkyi viholliskoneita Kangasrannan suunnassa, kello 15.30 saattii kranaattitulta Hiekkaan, kello 15.32 kranaattitulta tuli lääninsairaalan luokse, kello 15.33. Neitystniemelle, kello 15.35 Pellervonkadun päähän, klo 15.38 Vanhaan kaupunkiin, kello 15.39 Brahenkadulle... Rumputulisunnuntain viimeiset kranaatit putosivat Peltokadulle, missä kolme ihmistä haavoittui.

Kivitalojen pommisuojat täyttyivät. Suurelta osin ne olivat vain parruilla tuettuja kellareita, joihin pommit tunkeutuivat helposti tiilistä holvaamalla rakennettujen välikattojen läpi. Tilat olivat ahtaat. Monituntisten hälytysten aikana niistä uhkasi loppua ilma. Pelko synnytt hysteerisiä kohtauksia. Kamferttia tarvittiin. Vanhemmat naiset liimautuivat kiinni suojan seiniin. Monet hakivat turvaa pitämällä kiinni vieressä istuvan kädestä. Tunnelmaa nostatettiin laulamalla. Laulu oli lähes aina Karjalaisten laulu: ” Suloisessa Suomessamme oisko maata armaampaa kuin on kaunis Karjalemme...”

Viipurin palokuntalaiset suojajoukot olivat yhä vaativampien haasteiden edessä. Yön toisensa jälkeen he nukkuivat sammutusyksikköjensä tukikohdissa autojensa lähellä täysissä pukimissa. ”Makuuhuone” oli kolkon palokuntarakennuksen hataran kylmä autokorjaamo. Lepoa ei suotu, unet katkeilivat. ”Ja jälleen alkoi ryskytys. Sotilaallisena pommituskohteena oli tällä kertaa hautausmaa – hautakivet kilvan luurankojen kanssa lentelemässä taivaan tuuliin”, kirjoitti palomestari evp. O. Toivonen Viipurin sammutusjoukkojen toimintaa käsittelevissä muistelmissaan.

Palokuntalaisten rankin päivä oli toistaiseksi ollut maaottelua edeltävä helmikuun kymmenes. Silloin vihollisen koneet olivat kylväneet Viipuriin enemmän palopommeja kuin koskaan aikaisemmin. Ensimmäinen tulipaloilmoitus tuli klo 14.55 Vekrotniemen sahata, toinen kello 14.58 Pontuksenkatu 18:sta, kolmas kello 15.04 Mustainveljesten- ja Vahtitorninkadun kulmasta. Kolmen tunnin aikana syttyi kaupungissa 25 tulipaloa. ”Näky joka kellaresta kaduille rientäviä viipurilaisia kohtaa, on valtavan järkyttävä – kaupunki on tulimerenä, joka tunti tunnilta vain levenee ja täyttää koko kaupungin valtavalla huminalla.”

Palomiehiä kohtasi letkujen jäätymisen lisäksi täysin ennalta arvaamaton ongelma. Öljykankaisista suojahousuista puuttui sepalus. Virtsata saattoi vain riisumalla turkin tai takin niin että sai laskettua housujen kannattimet olkapäiden yli. Vasta sitten oli mahdollisuus kääntää alas housujen etuläppä. Kovalla pakkasella riisuminen oli kuitenkin lähes mahdotonta, koska kastuneen takin päälle muodostui jäinen kuori. Lisäksi napit ja napinreiät olivat umpijäässä. Esimies saattoi vain ärähtää. Esimies saattoi vain ärähtää:”Johan nyt on piru, minunko teitä pitää pissattamaan tulla – aikuisia miehiä. Laskekaan housuihinne, on ainakin vähän aikaa lämmin olo.”

Miehet keksivät tehdä toinen toisilleen veitsellä halkeaman suojahousujen sepalukseen. Nyrkinkokoinen sen oli oltava, koska suojahousujen alla olivat vielä napilliset tai vetoketjulliset varsinaiset päällyshousut.


Lähdeaineisto Antero Raevuori Hyvästi Viipuri 978-952-492-809-0

lauantai 9. elokuuta 2014

Kollaa kesti

Heti sodan alkaessa venäläinen 56. Divisioon katkaisi suomalaisten yhteydet Hyrsylän mutkaan, jolloin siellä ollut siviiliväestö jäi vangiksi. Suomalaiseen 12 D:aan kuulunut Jalkaväkirykmentti 14 torjui neuvostoliittolaisten etenemisen ensin Verkkolammen aasemassa ja myöhemmmin Ison Pyhäjärven viivytysasemassa. Joulukuun 2. päivänä JR 34:n oli luovuttava Suvilahdesta pohjoisen sivustan jäätyä avoimeksi. Rintamavastuu siirtyiPiitsoinojalle puolustukseen ryhmittyneelle JR 36;lle. Rykmentti sai käskyn vallata Suvilahti takaisin, mutta yritys epäonnistui. Joulukuun 4. päivänä rykmentissä syntyi virheellisen tiedon takia pakokauhua, jolloin kosketus katkesi.

56 D. Yritti muuttaa Kollaanjokilinjan puolustuksen hyökkäämällä avoimien sivistojen kautta suomalaisten selustaan sitoen samalla rintamassa. Kuitenkin hyökkäys epäonnitui samoin kuin suomalaisten puolestaan 20(21.12 ja 23.12. suorittamat vastahyökkäykset. Tästä alkaen paikallisia patio- ym. kahakoita sekä jatkuvaa tykistötulta lukuun ottamatta Kollaalla oli suhteellisen rauhallista aina tammikuun loppuun asti, jolloin neuvostoliittolaiset lisäsivät toimeliaisuuttaan. Alueelle keskitetty 164 D yritti tunkeutua suomalaisten puolustukseen, mutta sen yritykset torjuttiin. Partitoiminta oli varsin vilkasta molemmin puolin. Helmikuun kului ratkaisutta.

Maaliskuun alussa 1940 Laatokan Karjalassa käynnistämäänsä hyökkäykseensäa liittyen neuvostojohto keskitti Kollaan suuntaan 56 D:n ja 164.D:n lisäksi 128 D:n sekä siirsi Aittojoelta 75 D:n pääosat alueella ja muodosti näistä joukoista Kollaan Ryhmän. Ryhmä aloitti 2.3. ankaralla tulivalmistelulla hyökkäyksen koko kastan leveydeltä kahden divisioonan voimin, ampuen päivän kuluessa arviolta 40 000 laukausta suomalaisten ampuessa noin 1000 laukausta. Seuraavana päivänä hyökkääjä sai murron III/JR 60:n lohkolla, mikä iltaan mennessä kuitenkin lyötiin takaisin. Maaliskuun 8. päivänä pataljoonan lohkolla kuitenkin syntyi kriisi neuvostoliittolaisten murtautuessa uudelleen asemiin. Tilanne saatiin kuitenkin hallituksi. Seuraavana päivänä neuvostojoukot tunkeutuivat 1/JR 60:n puolustusasemaan kivaan tulivalmistelun jälkeen. Saatuaan reservejä käyttöönsä pataljoona suoritti menestyksellisen vastaiskun, jossa kaatui mm. 6./JR:n päällikkö, mestarivoimistelija M. Uosikkinen. Muutenkin upseeritappiot olivat ankarat.

Neuvostojoukot uusivat hyökkäyksensä seuraavien päivien kuluessa JR 60:n puollustukseen. Kollaalle keskitettiin lisävoimia Ryhmä Talvelan alueelta, ja 12. Divisioonan esikunta valmisteli omaa vastahyökkäystä asemiin murtatuneiden neuvostojoukkojen lyömiseksi. Rauhan tulo 13.3.1940 keskeytti vastahyökkäyksen valmistelut.

Kollaan rintaman eteläisellä erämaasivustalla aloitti Neuvostoliiton 128 D hyökkäyksen. Monivaiheisten taisteluiden jälkeen vaaka kallistui neuvostoliittolaisten eduksi, joskaan pahempaa kriisiä ei syntynyt.

Pohjoisella erämääsivustalla tilanne kehittyi aluksi uhkaavaksi.75 D eteni maastoitse suomalaisten selustaan kolmen rykmentin voimin, joskin Sissipataljoona 3 ajoittai kykeni sen pysäyttämään. Maaliskuun 5. päivänä neuvostoliittolaiset jatkoivat etenemistään rakentaen tietä perässään. Kasvaneen uhkan vuoksi suomalaiset alkoivat siirtää lisävoimia alueelle. Erillinen Pataljoona 10 saaui Tolvajärven suunnasta 6.3. aamulla ja Er.P 9 11.3. aamulla. Samana iltana kaikki pohjoisella sivustalla olleet pataljoona alistettiin 12 D:lle.

SissiP 3 hyökkäsi 8.3. turhaan Tseimeikkaan, jossa oli neuvostojoukkojen kärksi. Seuraavana päivänä Sissp 3 ja Er.P 9 hyökkäsivät Kivijärven eteläpuolella. Alkumenestyksen jälkeen tämäkin yritys tyrehtyi. Maaliskuun 12. päivän aamuyöllä pataljoonat hyökkäsivät Karansuolle edenneitä neuvostojoukkoja vastaan, jolloin pohjoisempana Paloselkään edenneet neuvostoliittolaiset vetäytivät takaisin. Sodan viimeisinä päivinä käytiin Tsemeikan, Kagrunsuon ja Hepolammin alueeilla kiivaita taisteluja. Sodan päättyessä tilanne pohjosella sivustalla oli saatu vakautetuksi, joskin paine Hepolammin suuntaan oli ankara.


Lähdeaineisto Suomi sodassa talvi- ja jatkosodan tärkeät päivät ISBN 951-9078-94-0

torstai 7. elokuuta 2014

Laatokan-Karjalan mottitaistelut


Kenraalimajuri Woldemar Hägglundin komentaman IV Armeijakunnan onnistui alkuvaiheen kangertelun jäleen pysäyttää neuvostojoukkkojen eteneminen Laatokan-Karjalasta länteen. Tilanteen näyttäessä rauhoittumisen merkkejä IV Armeijakunnan esikunta alkoi suunnitella omaa vastahyökkäystään kaistansa eteläosassa kohti Sortavalaan etenevien LVI AK:n joukkojen lyömiseksi.

Neuvostojoukot etenivät sekä Laatokan rantaa Salmin ja Pitkärannan kautta Kitilään johtavaa tietä että Tulemanjärveltä Käsnänselän ja Uomaan kautta Kitilään johtavaa tietä. Kärjessä hyökkäsivät 18. Divisioona ja 168 D. olivat työntäneet viivyttäviä suomalaisia pataljoonia länteen sekä päässeet yhtymän suomalaisten pääpuolustusaseman edessä Kitilän -Lemetin- Ruhtinaanmäen alueella. Hyökkäyksen jatkamiseski LVI AK:lle alistettiin 34. Hyökkäsyvaunuprikaati. Suojärveltä eteni Kollaan suuntaan armeijakuntaan kuulunut 56. D.

Suomalaisten vastahyökkäsysarjan aloitti eversti H. Hannukselan komentama 13. D hyökkäämällä joulukuun 12. päivänä viiden pataljoonan voimin Siirantien suunnassa Uomaan – Lemetin tielle Saarijävellä tarkoituksenaan katkaista tie, suojata osilla voimistaan itään ja jatkaa päävoimin länteen kohti Lemettiä sinne saarroksiin jääneiden neuvostojoukkojen lyömiseksi.

Väsyneiden pataljoonien liike ei kuitenkaan edistynyt suunnitellulla tavalla neuvostojoukkojen ryhdyttyä vastatoimenpiteisiin, joten armeijakunnan komentaja käski 13.12. iltayöllä keskeyttää hyökkäyksen. Hyökkäyksen epäonnistuminen osoitti, etteivät neuvostojoukot olletkaan niin arkoja selustayhteyksistään kuin oli oletettu. Kun vastahyökkäys lisäksi suunnattiin noin 20 kilometrin etäisyydelle selustaan, se ei kevenätynyt tilannetta rintamassa. Käytettävissä olleisin voimiin nähden hyökkäyksellä pyrittiin liian suureen tavoitteiseen.

Joulukuun 15.päivän aamulla eversti Hannuksela sai käskyn hyökätä Miroon ja edelleen Lemettiin. Hyökkäys alkoin seuraavana aamuna ja suomalaisten onnistui paikoittain murtautua neuvostojoukkojen asemiin. Alkumenestyksestä huolimatta vastahyökkäys ei johtanut tulokseen, sillä se muodotui rintamahyökkäykseksi ja kohdistui neuvostojoukkojen puolustuksen vahvaan kohtaan. Aloite alkoin kuitenkin selvästi siirtyä suomalaisille ja neuvostoliittolaisten oli puolestaan siirryttävä puolustuskannalle.

Joukkojen levättyä edellä mainitun hyökkäyksen jälkeen ja neuvostojoukkojen varustassa puolustustaaan lisävoimia odotellessaan kenraalimajuri Hägglund käski 24.12. joukkojensa valmistautui uuteen vastahyökkäykseen. Neuvostojoukoille ei hänen käsityksensa mukaan saanut jättää aikaa. Tällä vastahyökkäyksellä oli tarkoituksena lyödä Ruhtinanmäkeen edenneet 18 D. Joukot, samalla kun neuvostojoukot muualla sidotaan taistelunn rintamassa sekä Laatokan saarten kautta suoritettavalla aktiivisella toiminnalla. Tammikuun alkuun kestäneissä IV AK:n joukkojen onnistui paikoin murtaa neuvostojoukkojen puolustus ja katkaista niiden tieyhteydet itään sekä motittaa ne useisiin toisistaan eristettyinä taisteleviin tukikohtiin. Neuvostoliittolaisten sisukkaasti pureutuessa saavuttamaansa maastoon ei heidän puolustustaan Ruhtinaanmäessä kyetty murtamaan.

IV Armeijakunnan vastahyökkäykset johtivat kuitenkin siihen, että neuvostojoukkojen huoltotilanne alkoi muodostua kestämättömäksi. Yhteyksien katkettua ei huolto voinut seurata joukkoja. Käsnäselän- Uomaan- Kitilän tien suomalaiset saivat haltuunsa 28.12., ja Laatokan rantatien oli Mantsin linnakkseen tulen ja partioiden vaikutuspiirissä. Lisäksi tammikuun 2. päivänä raivonnut lumimyrsku umpeutti rantatien niin pahoin, että neuvostoliittolaiset saivat vasta kolmen päivää myöhemmin sen auki yksisuuntaista liikennettä varten.

IV AK:n esikunnassa tiedettiin neuvostoliittolaisten heikko ampuma- ja elintarvike- sekä polttoainetilanne. Armeijakunta valmistautuikin Päämän 31.12.1939 antaman käskyn mukaisesti vastahyökkäyksellä tuhoamaan Koirinojan-Kitilän-Syskyjärven alueelle motitetut LVI AK:n joukot. Päämaja alisti IV AK:lle kolme pataljoonaa, konekiväärikomppanian sekä myöhemmin vieä kaksi rykmenttiä ja Ratsuväkiprikaatin. Iskukykyisimän pataljoonan – Jalkaväkipataljoona 4:n – toimintaanpano jäi alkuvaiheessa riippuvaiseksi Päämajan operatiivisen osaston everstiluutnantti Valo Nihtilästä, jonka Päämaja oli lähettänyt seuraamaan hyökkäyksen toteuttamista.

Armeijakunnan vastahyökkäys alkoin 5.1.1940 pohjooisesta vihollisen avoimeen sivustaan kaikkiaan 11 pataljooan ja kahden patteriston voimin, samalla kun neuvostojoukot sidottiin rintamassa kuuden pataljoonan ja kahden patteriston aktiivisella toiminnalla. Operaation syvyys etulinjasta lukien oli 10-15 kilometriä, joten päämäärä oli voimille riittävän suppea ja isku vaikutti lamauttavasti myös rintamassa olleiden neuvostojoukkojen taisteluun. Vaikkakin kolmen taisteluosaston liike alkoii melko laajalta alueelta, ne suuntatuivat kaikki seitsemän kolmetriä leveään tavoitteeseen. Isku osui vastustajan heikkoon kohtaan, joten yllätysvaikutusta ei menetetty eikä neuvostojoukoille jäänyt aikaa vastatoimepiteille.

Suomalaiset tunkeutuivat syvälle neuvostojoukkojen asemiin saaden useita uusia motteja, jotka olivat lujasti linnoitetut. Niiden uloimman kehän muodostivat useat maahankaivetut hyökkäysvaunut, joiden välille oli kaivettu jalkaväen pesäkkeitä. Tykistö, komentopaikat ja huolto olivat keskellä. Neuvostoliittolaiset yrittävät huoltaa motteja ilmateitse, mutta varsin usein tarvikkeet pudotettiin tai ne putosivat suomalaisten hallussa oleville alueille. Surkeasta huoltotilanteesta ja kylmyydestä huolimatta motteihin jääneet neuvostosotilaat taistelivat viimeiseen asti. Mottien nopeaksi tuhoamiseksi suomalaiset olisivat tarvinneet tykistön ja raskaan kranaatinheittimistön tukea, muta sen puuttuessa jalkaväki kykeni vain hitaasti ja suurin tappioin iskuosastotoiminnalla valtaamaan motteja, jotka jatkuvasti sitoivat osia joukoista toisarvoisiin suuntiin. Mottitaistelut kestivätkin sodan loppuun asti.

Neuvostojohto havaitsi varsin pian Kitilän- Ruhtinaanmäen-Koirinojan alueells saarrettuja joukkojaan uhkaavan vaaran ja alkoi siirtää paikalle lisävoimia. 25. Moottoritu Ratusväkidivisioona ja sen perässä 11. D ja 72 D lähestyivät Laatokan rantatien suunnassa, ja Uomaan tietä eteni 60 D. Hajottaakseen suomalaisten puolustuksen neuvostoliittolaiset suuntasivat Kollaalle 124 D:n ja !64 D.n. Kollaalla käytin Laatokan-Karjalan operatiivisesti tärkeä taistelu. Jos Kollaa ei olisi kestänyt, ei myöskään motteja Kitilän alueella olis kyetty laukaisemaan. Tilanne oli siis varsin erikoinen. Kaksi vahvennettua suomalaista divisioonaa , 12.D ja 13 D, oli motittanut selustassaan kaksi neuvostodivisioonaa ja yhden panssariprikaatin samalla kun suomalaiset torjuivat kuuden neuvostodivisioonan apuuntuloyritykset.

Parisen kuukautta kestäneissä taisteluissa suomalaiset IV AK:n joukot mursivat motin toisensa jälkeen. Suurista moteista Lemttin Läntinen eli ”rykmenttimotti” murttui 4.2. Itäisen Lemetin eli ”kenraalimotin” mursi vahvennettu Ratsuväkiprikaati helmikuun lopussa, 18 d. Ja 34. Panssariprikaati olivat tohoutuneet. Lemetti Itäisestä saatiin huomattava sotasaalis, mm. 71 panssarivaunua, 24 tykkiä, 133 erilaista konetuliasetta ja 2000 kivääriä. Yli 2500 neuvostosotilasta oli kaatunut, heidän joukossaan 18. D:n ja 34 PsPr:n komentajat, mutta vain kourallinen jäi vangeiksi. Myös suomalaisten tappiot olivat tuntuvat.

Neuvostoliittolaiset keskittivät ennen rauhan tuloa vielä 37 D:n alueelle. Kitilän suurmotissa olleeseen 168.D:aan muurrettiin väkisin huoltotien Laatokan kautta. Maaliskuussa saatiin tietoja, että neuvostoliittolaiset suunnittelivat hyökkäystä Laatokan kautta Sortavalaan, mikä operaatio olisi suuntautunut suomalaisten puolustuksen selustaan Jänsijokilinjan taakse. Aloite oli siis jälleen liukumassa neuvostoliittolaisille.

Siihen,että neuvostojoukot saatiin saarretuksi Kitilän alueelle, vaikutti suuresti suomalaisten pienten osastojen taistelu Laatokan saarilla. Paimionsaari, Petäjäsaari, Vuoratsu ja Maksimansaari pysyivät heidän halllussaan ratkaisevat päivät. Maaliskuussa neuvostoliittolaisten oli pakko käyttää suuria voimia ja erikoisjoukkoja, m. Desanttiprikaatia, saadakseen tien auki motissa olevaan 168. D:aan. Laatokan taistelijat olivat täyttäneet tehtävänsä IV Armeijakunnan merellisen sivustan suojana.


Lähdeaineisto Suomi sodassa talvi-ja jatkosodan tärkeät päivät ISBN 951-9078-94-0

tiistai 5. elokuuta 2014

Summan taistelut


Joulukuun 1939 taistelut pääaseman Summan alueella olivat päättyneetmenestykselliseen torjuntaan. Joulukuun 23. päivän epäonnistuneen vastahyökkäyksen jälkeen asemasotaa kesti runsaan kuukauden. Helmikun 1. päivänä kiihtyi neuvostojoukkojen hyökkäys uudelleen Länsi-Kannaksella.
Summan alueelle oli ryhmittynyt puolustukseen eversti P.J. Paalun komentama 3 Divisioona. Summankylän lohkolla, jossa oli ryhmittyneenä Jalkaväkirykmentti 7, alkoi vihollisen tykistötuli aamulla, ja puolen päivän aikaan panssarivaunujen tukema vihollinen alkoi edetä koko lohkon leveydeltä. Iltapäivällä vihollisen onnistui murtautua suomalaistena asemiin, mutta illalla se vetäytyi takaisin lähtöasemiinsa, ja JR 7:n komentaja saattoi ilmoittaa divisioonan esikuntaan etulinjan olevan omien hallussa.

Lähteen lohkolla – Jalkaväkirykmentti 8:n alueella – vihollisen tyksitötuli oli alkanut jo yöllä ja jatkui koko aamupäivän. Puolen päivän aikaan alkanut voimakas hökkäys pysähtyi puolutusaseman eteen, ja vihollinen vetätyi takaisin. Iltapäivällä se uudisti hyökkäyksensä, mutta yhtä heikoin tuloksin.

Suokannan ja Merkin lohkoilla neuvostojoukot eiväät hyökänneet, vaan ainoastaan tulittivat suomalaisten asemia. Päivän aikana todettiin vihollisen muuttaneen suuresti taktiikkaansa joulukuun päivistä. Enää eivät panssarivaunut syoksyneet yksin puolustusaseman sisään, vaan ne hyökkäsivät kiinteästi yhdessä jalkaväen kanssa. Panssarivaunut pyrkvät lisäksi pysyttelemään niin kaukana, että panssarintorjuntatykit olivat tehottomia. Lähitorjuntamiesten toiminnan esti vihollisen jalkaväki.

Seuraavina päivinä neuvostojoukkojen hyökkäykset toristuivat koko 3. Divisioonan puolustusalueella. Hyökkäyksiä edelsi voimakas tykistön tulivalmistelu, ja hyökkääviä joukkoja tukivat ilmavoimat, jotka pommittivat 20-30 koneen muodostelmissa suomalaisten asemai.

Helmikuun ensimmäisten päivien hyökkäykset kohdistuivat voimakkaimpina Summankylän lohkoa vastaan. Helmikuun 2. päivänä suorittamallaan hyökkäyksellä vihollinen sai vallatuksi yhden korsun, jonka takaisin valtaaminen ei onnistunut sen paremmin illalla kuin yölläkään. Kahtena seuraavana päivänä neuvostojoukot hyökkäsivät tien suunnassa Summankylää vastaan muutaman jalkaväen tukeman panssarivaunun voimin. Suomalaisten puolustusta ne eivät kyenneet murtamaan. Helmikuun 5. päivänä rykmentti torjui kaksi voimakasta hyökkäystä. Tällöin laskettiin vihollisen keskittäneen rykmentin lohkoille jo runsaat sata panssarivaunua. Käytyjen taistelujen aikana suomalaiset olivat kärsineet jo niin suuria tappioita, että rykmenttiä oli ryhdyttävä vahventamaan ja sen pataljoonia vaihtamaan pois etulinjasta.

Lähteen lohkolla, jossa majuri S. Laakso oli tullut rykmentin komentajaksi, neuvostojoukot aloittivat voimakkaan hyökkäyksen 8. päivän helmikuuta. Kiivaimmat taistelut käytiin Lähteelle johtavan tien suunnassa ja Summajärven kaakkoispuolella Sormi-nimisessä tukikohdassa. Tukikohta joutui iltapäivän alussa vihollisen haltuun, mutta välittömästi toteutettu vastahyökkäys palautti sen puolustajalle. Neuvostojouko jatkoivat hyökkäystään seuraavanakin päivänä.

Merkin lohkolla eivät neuvostojoukot vielä helmikuun alkupäivinä hyökänneet kovinkaan voimakkaasti. Suomalaisten asemat kärsivät kuitenkin vaurioita ankarassa tykistötulessa. Suokannan lohkolla käytiin kiivaimmat taistelut jo 5. päivänä. Tuon hyökkäyksen jälkeen tilanne siellä rauhoittui.

  1. Divisioonan esikunnan käsityksen mukaan alueella oli hyökkäämässä kolme vihollisdivisioonaa ja panssarivaunuprikaati. Näille oli ilmoitusten mukaan tuotettu jo tähän mennessä 5000 katuneen ja 60 tuhotun panssarivaunun tappiot.

Helmikuun 11. pivänä alkoi jälleen neuvostojoukkojen tulivalmistelu koko 3. Divisoonan puolustusalueella. Huolimatta suomalaisten ampumasta vastavalmistelusta alkoi vihollisdivisioonien voimakas hyökkäys Summankylän, Lähteen ja Suokannan lohkoilla satojen panssarivaunujen tukemana. Erityisen huomion vihollinen kohdisti linnotuslaitteiden tuhoamiseen.

Puolen päivän jälkeen olivat Lähteen lohkon etumaiset tukikohdat Poppius-linnakkeesta tänään vihollisen hallussa. Iltaan mennessä hyökkääjä oli päässyt etenemään tukilinjalle saakka. Illalla klo 20.00 aikaan suomalaiset aloittivat Lähteen lohkolla vastahyökkäyksen, joka menesti aluksi hyvin, mutta tyrehtyi sitten puolen yöhön mennessä. Lohkon itäosa jäi neuvostojoukkojen haltuun, ja tilanne oli sekava.

Muilla lohkoilla torjuttiin päivän aikana menestyksellisesti useita vihollisen hyökkäyksiä. Suokunnan lohkolla vihollinen sai murtuman puolustuslinjaan.
Helmikuun 12. päivänä jatkuivat ankarat taistelut Lähteen lohkolla. Suomalaisten vastatoimenpiteitä vaikeuttivat epäselvä tilanne ja edellisen päivän ja yön aikana sekaisin menneet joukot. Jo aamupäivän aikana rykmentin komentajan oli annettava etulinjan joukoille lupa irtautua takalinjalle, jota vastaan vihollinen aloitti hyökkäyksensä heti puolen päivän jälkeen. Tukilinjalla torjuttiin iltapäivän ja illan kuluessa vihollisen läpimurtoyritykset.

Summankylän lohkolla päivän taistelujen painopiste oli kylän länsipuolella, mutta täällä kyettiin torjumaan vihollisen kaikki hyökkäykset. Myös Suokannan lohkolla torjuttiin useita vihollisen hyökkäyksiä. Merkin lohkolla neuvostojoukot hyökkäsivät Munasuon alueella koko päivän ajan. Kaikki hyökkäykset torjuttiin.
  1. päivän iltana Päämajan reservinä ollut 5. Divisioona alistettiin kokonaisuudessaan II Armeijakunnalle ja kenraaliluutnantti H . Öhqvist antoi sille käskyn lyödä pääasemaan murtautunut vihollien ja irrottaa 3. Divisioonan kuluneet joukot etulinjasta.
Lähteen lohkolla tehtävä edellytti vastahyökkäystä. Yhden rykmentin vastahyökkäys alkoikin 13. päivänä aamulla klo 06.30. Aluksi rykmentti kohtasi vain heikkoa vastarintaa, mutta vihollisen panssarivaunujen toiminta pakotti sen irtautumaan iltapäivällä ja vetäytymään takaisin tukilinjan pohjoispuolelle. Aamuyä tukilinjalla oli rauhallinen.

Kello 10.00 aamulla alkoi jäleen vihollisen voimakas tulivalmistelu, johon Lähteen tien suunnassa yhtyivät panssarivaunut. Heti puolen päivän jälkeen tuli ilmooitus, että 50 panssarivaunua oli murtautunut läpi. Tukilijalla olleet pataljoonat torjuivat vihollisen jalkaväkeä ja pitivät hallussaan noin 100 metriä leveän murtokohdan sivustoja. Lähteen tie oli nyt kuitenkin auki vihollisen 123. Divisioonan hyökkäyksen jatkamiselle puolutusaseman syvyyteen. Iltaan mennessä vihollinen oli saavuttanut maaston noin puoli kilometriä etelään Lähteen tienhaarasta, jonne sen hyökkäys pysähtyi. Merkin lohkolta irrotetut joukot yrittivät seuraavana yönä sulkea murtokohtaa Lähteen tien suunnassa. Hyvin alkanut vastahyökkäys ei kuitenkaan tuottanut toivottua tulosta.

Summankylän lohkolla vihollisen hyökkäykset eivät päivän aikana olleet kovinkaan voimakkaita. Suokannan lohkolla torjuttiin useita hyökkäyksiä, ja iltapäivällä vihollinen pääsi pureutumaan puolutusasemaan. Vastahyökkäyksellä asema saatiin takaisin. 14. päivänä heti aamulla suomalaiset saivat luvuan luopua tukilinjasta Lähteen tien suunnassa ja vetää sivustat murtoaukon luona taakse. Vetäytyminen aloitettiin Merkin lohkolla, muualla ei vielä 14. päivän aikana tarvinnut vetäytyä.

Suokannan lohkolla neuvostojoukot hyökkäsivät koko päivän ja pääsivät illalla pureutumaan puolustusasemaan, mutta jälleen heidät lyötiin vastahyökkäyksellä takaisin. Helmikuun 15. päivän alkoin vihollisen tulivalmistelu Lähteen tien suunnalla jo varhain ja kiihtyi keskipäivää kohden. Iltapäivällä vihollisen onnistui murtautua Lähteen tien itäpuolella, ja puolustajille annettiin käsku vetäytyä taaemmaksi Kultakummun linjalle. 5. Divisioonan oikealla siivellä vihollinen ei hyökännyt päivän aikana, ja täällä irtautuminen tapahtui illan ja yön aikana vihollisen häiritsemättä.

Taistelut divisioonan uudessa puolutusasemassa kävivät lyhytaikaisiksi, sillä samana päivänä iltapäivällä ylipäällikkö oli tehnyt päätöksen Summan alueella taistelleiden joukkojen vetämisestä väliasemaan. Taistelut Summassa olivat päättynneet.



Lähdeaineisto: Suomi sodassa talvi- ja jatkosodan tärkeät päivät ISBN 951-9078-94-0