lauantai 8. helmikuuta 2014

Suomen puolustus



Suomalaisille kerrottiin mahdollisen sodan alkuasetelma ja sodan kulku etukäteen taistelupaikkojen tarkkuudella. Kuvattiin Karjalan portti ja Laatokan pohjoispuolelta Jänisjärven-Laatokan puolustuslinja. Paljastettiin myös armeijan aseistuksen puutteita: ei ollut panssarivoimia eikä hävittäjä-aluksia, jotka olisivat suojelleet lainasaattueita. Kerrottiin myös, mitkä aseet olivat tehokkaita metsäisessa maastossa. Ne olivat kranaatinheitin ja konepistooli.

Jänisjärven ja Laatokan 30 km kapean kannaksen läpi kulki kaksi tärkeää tietä, kolmas oli Jänisjärven pohjoispuolella ja suuntautui idästä Värtsilään. Pohjoisempana järvien poikki kiemurteleva Tolvajärven harju, joka oli kuin toinen Punkaharju, oli puolustuksen kannalta paras paikka torjua vihollisen hyökkäys. Tie meni sitä pitkin.

Kannaksella oli luonnollisena esteenä Vuoksi aina Äyräpäästä Laatokalle saakka. Länsi-Kannaksella oli kaksi järviketjun muodostamaa puolustuslinjaa,heikompi itäinen Yskjärven-Muolaan Kirkkojärven-Punnusjärven-Vuoksen ja siitä kymmenkunta kilometriä luoteeseen oleva vahvempi Muolaanjärven-Äyräpäänjärven-Salmenkaidanjoen-Vuoksen. Kolmesta viiteen kilometrä kapeiden kannasten kautta kulkivat maantiet etelästä ja kaakosta pohjoiseen ja luoteeseen.

Talvitaisteluihin suomalaiset olivat kehittäneet ison lämmitettävän kangasteltan, joka salli sotilaiden levätä ja nukkua sisälämmössä, kuivata ja korjata vaatetuksensan ja huoltaa aseensa. Vetäytyessään puolustuslinjoille suomalaiset polttaisivat kaikki rakennukset. Talven tullen armeija vaihtaisi välittömästi kärryt rekiin ja nostaisi tykit pyörineen jalaksille. Vaarallinen ajankohta oli talvien aikan, kun maa oli jo jäässä mutta lunta ei ollut vielä ehtinyt sataa haitaksi asti. Silloin ei voinut vielä käyttää rekiä ja hiihtää ja vihollisen panssari-, hevos- ja autokolonnat ja jalkaväki kykenivät liikkumaan paljon vapaammin kuin kesällä. Vesistöt ja suot, jotka olivat kesällä parhaita esteitä, muuttuivat kulkureiteiksi ja lisäsivät vihollisen liikkuvuutta ja yllätysmahdollisuuksia. Venäläiset aloittaisivat hyökkäyksensä juuri silloin, jos he saivät päähänsö sen sinänsä huonon ajatuksen, että heidän oli ryhdyttävä siihen talvea vasten.

Suomalainen yleiesikuntaupseeri T.V. Viljanen oli tutkinut Argonnen metsätaisteluja Ranskassa maailmansodan aikana. Niin Saksan kuin Ranskankin armeija olivat pian menettäneet hyökkäyskykynsä melkein kokonaan. Joukot menivät sekaisin, ampuivat sivuostoillaan eteneviä omia joukkoja ja pakenivat silmittömästi vihollisen tulliylläköön joutuessaan. Metsätaistelua pidettiin niin vaikeana taistelulajina, että sitä kehotettiin välttämään.

Kuka oli tuon tulevan sodan nerokas ennältanäkijä? Nuori suomalainen yleiesikuntaupseeri Wolf. H. Halsti. Teoksensa Suomen puolustaminen hän päviäsi Helsingin Munkkiniemessä elokuussa 1939. Toinen maailmansota ei ollut vielä alkanút. Siksi kai Halsti uskalsi noin paljon kertoa. Kirjasta myytiin heti useita painoksia. Rajaneuvotteluiden Moskovassa alettua siitä käskettiin poistaa neljäkymmentä sivua, kun ne kertoivat asiosta, joita Moskovassa käsiteltiin.

Teoksen tarkoituksena oli vahvistaa uskoa maan puolutuskykyyn ja korostaa asehankintojen välttämättömyyttä. Tiestö oli itärajalla harva, se oli totta. Suojärvelle ja Pitkarantaan vievät rautaitiet ja itsen Hiitolan- Elisenvaaran pääratakin ulottuivat todennäköiselle taistelualueelle ja sallivat nopeat joukkojenkuljetukset ja tehokkaan huollon. Laatokan pohjoispuolella venäläiset olivat kokonaan Kirovin eli Muurmannin radan varressa. Sen purkausasemmilta oli Suomen rajalle matkaa satakunta kilometriä. Teitä oli harvassa ja ne olivat huonossa kunnossa. Suomen puolella oli samanlaista korpea ja tiettömyyttä melkein yhtä pitkä matka. Huolto ei voinut käyttää paikallisia ruoka- ja rehuvaroja, koska niitä ei ollut. Hyvä kun ne riittivät sikäläisille siviiliasukkaille. Suomen puolustus oli siinä vahvoilla, Halsti kirjoitti. Kannaksella taas järvilinjojen länsipuolella olevaa hyäkkäysuraa eli Kannaksen porttia sullkivat suomalaisten syvyyteen raketamat teräsbetonilinnakkeet.

Yhdellä yleishyökkäyksellä venäläiset eivät voisi saada ratkaisua aikaan, Suomea kukistetuksi ja vallatuksi. He juuttuisivat suomalaisten puolustusvyöhykkeeseen ja joutuisivat korkeaan monenlaisia vaikeuksia, joista pahimmat aiheuttaisi heille suomalaisten hyvä taistelukyky, maaston tuntemus ja hyvät tie- ja rautatieyhteydet. Historiakin todistaa, että Suomen valtaus olisi pitkällinen prosessi. Se oli vienyt venäläsiltä ennenkin vuoden tai kaksi. Kauas sisämaahan päästyään venäläiset olivat joutuneet kokemaan pahoja takaiskuja, menettäneet paljon miehiä ja kalustoa ja helopsit myös valtaamansa aluetta. Venäläiset arvioivat varmastai nytkin hyökkäyksellä saamansa hyödyn ja siitä maksettavan hinnan eivätkä ilman pakottavaa syytä siihen ryhtyisi.

Halsti vakuutti lukijansa suomalaisten laadullisesti paremmuudesta Suomessa käytävässä sodassa. Menneisyyden kokemukset olivat myös muokanneet suomalaisen luonteen sellaiseksi, että hän kesti hyvin painetta. Yksilön ja yhteisön vapaus olivat varmoja, joita olisivat valmiit puolustamaan kaikki jopa vasemmistososialistit ja kommunistit, Halsti vielä vakuutti. Kaikki eivät kuitenkaan olleet Suomessa tästä varmoja.


Lähdeaineisto Veijo Meri Suurta olla pieni kansa ISBN 961-1-14397-2

torstai 6. helmikuuta 2014

Karjalan portti



Suomalaiset sanoivat Mannerheimlinjaa VT-asemaksi ja sentaempaa linjaa VKT-asemaksi. Venäläiset ja muu maailma puhuivat Mannerheimlinjasta. Ranskalaisilla oli puolusutumisministeri mukaan nimetty Maginot-linja, kreikkalaisilla Metaxas-linja, joka oli nimetty pääministeridiktaattorin mukaan. Ulkomaalaisille nuo suomalaiset lyhennykset eivät sano mitään. VT oli Vammelsuu-Taipale – ja VKT oli Viipuri-Kuparsaari-Taipale-linja, joka kulki Vuoksea pitkin.

Mannerheimlinjasta olisi voinut puhua jo 1918. Vielä sodan jatkuessa tai juuri sen päättyessä 7.5. Mannerheim määräsi ruotsalaisen esikuntaupseerin everstiluutnantti Rappen toistaiseksi Itä-Armeijan esikuntaan laatimaan alustavaa suunnitelmaa Karjalan kannaksen linnoittamisesta ja tykistön käytöstä siellä. Sekä suunnitelma että sen mukaiset toimenpiteet oli tehtävä kahden kuukauden aikana. Suunnitelma oli lähetettävä Mikkelin päämajaan 18 vuorokauden kuluessa. Mannerheimillä oli kiire. Samaan aikaan laadittiin suunnitelmaa Pietarin kaupungin valtauksesta ja puolustuslinjan luomisesta Olhavanjoelle. Rappen suunnitelma oli valmina 1.6.1918.

Suomen yleisesikunta ajatteli modernia puolustuslinjaa. Ranskalaisilla neuvonantajilla oli länsirintamalla saatu tuntuma asiaan, tuoretta tietoa. Cros-Coissy kävi 1922 Ranskassa. Palattuaan sieltä hän vaati, että korsun on kestettävä 12 tuuman kranaatin osuma. Siihen asti oli puhuttu kolmesta kuuden tuuman kranaatin osumasta. Katon oli oltava kahdesta ja puolesta metristä kolmeen metriin paksu ja entistä vahvempi. Korsusta olisi tullut maan pinnasta mitaten kolmesta ja puolesta metristä neljään metriin korkea. Se oli liikkaa.
Konekiväärit ampuivat korsuistaan suoraan eteen ja sekän ei ollut aiksemmin ollut tarkoitus. Niillä piti päästä ampumaan sivustatulta, jolloin aukko ei olisi tullut kohti vihollista, kun sen eteen voitiin rakentaa suojamuuri. Siihen päädyttiin 1930-luvulla, jolloin Enckelin korsuiksi nimitetyt konekiväärikorsut muutettiin miehistön suojakorsuiksi tukkimalla ampuma-aukot ja naamioimalla korsut maakummuiksi.

Ensimmäiset Casemate de Bourge-tyyppiset sivustatulta ampuvat kaksi betonikorsua rakennettiin 1932. Ne olivat kahden ja kolmen konekiväärin korsuja ja ampuma-aukkojen edessä niillä oli siipimuuri edestä päin tulevaa tulitusta vastaan. Niissä oli majoitustila konekiväärimiehille ja tukikohdan kiväärimiehille, jotka olivat tarpeen korsun ulkopuolella tapahtuvaa puolustusta varten. Heidän tehtävänsä oli estää vihollisia pääsemästä korsun seinustalle tai katolle räjäyttämään sitä. Miehiä tuollaisissa korsuissa oli 12-24. Majoitusitila oli tiiviisti eristetty asekammioista. Se oli kaasutiivis. Ulkoilma suodatettiin ennen kuin se pääsi sisälle. Korsuissa oli uuni tai kaksi ja kaivo. Puiset makuulavat olivat kaksikerroksiset.

Vuoden 1934 lopulla siirryttiin seruraavaan kohteeseen. Eversti Airo piti vaarallisimpana alueena edelleen Summaa eli Munasuon ja Työppäälänjoen välistä kaistaa. Nuo luonnonesteet valitsivat paikan. Jos vihollinen pääsi sieltä läpi ja eteni kymmenkunta kilometriä pohjoiseen, sillä oli esteetön pääsy Viipuriin tai se saattoi saartaa lännestä tai idästä suomalaiset, jotka olivat pääpuolustuslinjaalla, jolloin siitä oli luovuttava. Näin talvisodassa sitten kävi. Maasto ei sallinut linnoittaa pohjoiseen päin, jolloin alueeseen olisi tullut syvyyttä. Siksi Airo ehdotti lisävarustusten rakentamista aina kolmemn kilometrin päähän asemien eteen.

Mannerheim lähetti 12.7.1939 puolustusministeri Niukkaselle kirjelmän, joka sisälsi laajan linnoittamisohjelman. Perustelu meni niin harjaan kuin se saattoi mennä: ”Puolan muututtua Venäjän suojamuuriksi Saksaa vastaan on Venäjän asema lujittunut … huomio on jo entistä voimmakkaammin kääntymässä Itämeren piiriin … Näin olleen vi Suomi saada laskettua vahvemman paineen vastaansa. Tätä kestääkseen on Suomen turvauduttava linnoituksiin, ja siksi on aika aloittaa linnoitustyöt todella vakavasti ja nykyistä kokeiluluontoista vaihetta paljon suurisuuntaisemmin.”

Neuvostoliitto ja Saksa kaatoivat yhdessä Puolan suojamuurin ja niiden salainen sopimus antoi Neuvostoliitolle vapaat kädet Baltian maissa ja Suomessa. Stalin ja Hitler unohtivat aatteensa ja suuret puheensa ja löivät veljenkättä. Sitä ei kukaan ollut osannut edes kuvitella, ei Suomessa sitäkään, että toinen maailmansota aloitettaisiin Puolassa ja Suomessa.

Summmaan rakennettiin 1939 kaksi neljän konekiväärin sivustatulikorsua, jotka olivat nekin teräsbetonibunkkereita. Niihin majoitetiin joukkue ihmisiä. Tehtiin myös yhden konekiväärin ja joukkueen sivustatulikorsu ja korsu, johon tuli pataljoonan komentopaikka ja joukkue. Vuonna 1937 oli rakennettu kaksi korsua, joissa oli panssarilevyt konekiväärikammioiden katossa ja etuseinässä. Ne pystyivät ampumaan sivustatulen lisäksi suoraan eteen päin. Toisessa oli kaksi konekivääriä, toisessa kolme ja niistä yhdellä uppolavetti.

Vanhoja betonikorsuja eli bunkkereita oli Summassa 18. Uusimmat korsut olivat pitkiä. Miehistönsuojat yhdistivät niitä konekiväärikammioihin pitkät käytävät, jotka olivat hyvinkin syvällä maan alla. Kolmen konekiväärin ”Miljoonakorsun” pituus oli kaikkiaan 50 metriä. Samaan aikaan vuonna 1939 rakennettu kahden konekiväärin korsu ”Poppisu” oli yhtä pitkä. Vuonna 1937 valmistunut kolmen konekiväärin korsu, jossa keskellä oli vihollista kohti ampuva uppolavettinen konekivääri, oli 40 metriä pitkä. Siinä oli kumpaisessakin päässä betonikammiosta ampuva konekivääri. Miehistön korsu oli yleensä keskellä. ”Miljoonakorsun” oikeassa päässä oli kaksi konekivääriä, pikakiväärin ampuma-aukko, samon valonheittäjän, jolla oli tarkoitus valaista yöllä taistelukenttää.

Majoituskorsujen päälle tuli maata kaksi, kolme metriä ja sen päälle vielä 1,3 metrin paksuinen kivikerros, joka ulottui korsun etupuoelle viiden metrin ja taakse kolmen metrin päähän. Ammukset räjähtivät kivikerroksessa. Sen alla oleva maakerros jousti ja vaimensi räjähdyksen voimaa.

Suurimmissa betonikorsuissa oli keskuslämmitys, pienemmissä uuni. Kaivoikin niissä oli.Vesijäähdytteiset konekiväärit kuluttivat vettä. Sitä eivät tarvinneet pelkästään miehet. Syksyllä 1939 bunkkereita alettiin tehdä sarjatyönä. Näitä tuli olemaan Muolaan kannaksella kaikkiaan 24 ja Äyräpäänjärven ja Vuoksen välisellä Salmenkaidalla 35. Ne olivat monoliittisiä eli yhtenäisiä kiinteitä ulokkeettomia rakennuksia, kuten Summan vanhat bunkkerit.

Mannerheim-linja

Kuvia Mannerheim-linjasta

Mannerheim-linja talvisodassa

Sotahistoriaa


Lähdeaineisto Veijo Meri Suurta olla pieni kansa ISBN 951-1-14397-2

tiistai 4. helmikuuta 2014

Suomen rannikkotykistö



Inosta ja Puumalasta korjattiin talteen ja vietiin muualle melkoinen määrä tykkejä. Tarton rauhansopimuksen mukaan tuolla rannikolla ei saanut olla järeä tykistöä, joka voisi ampua Pietarin väylälle ja Kronstadtiin. Kahdessa panssaritornissa oli jäljellä neljä 12 tuuman tykkiä, ilman tornia oli yksi. Kuudentuuman Canet-tykkejä oli kaksi ja niiden putkia neljä. Oli siellä myös neljä 76,2 mm:n vastahyökköystykkiä ja neljä saman kaliiperin kenttäpikatykkiä. Puumalasta saatiin kaksi kuuden tuuman Canet-tykkiä. Venäläisillä oli ollut niitä Suomessa 37 rannikkolinnakkeessaan kaikkiaan 141. Raskaampien sotasaalistykkien kaliiperi oli 14 tuumaa. Niitä oli neljä. Ne olivat McElliotissa eli Mäkiluodossa Porkkalan edustalla. Sen ja vastapäätä Viron rannikkolla olevan Naissaaren patterin tehtävänä oli ollut sulkea Suomenlahden suu.

Hangon edustalla olevalla Russaröllä oli kuusi 9,2 tuuman tykkiä ja kuusi 75 mm:n kenttätykkiä, joista kaksi oli tuettu pystyyn ilmatorjutaan. Mäkiluoto oli toinen linnake, jossa oli samoin kaksi ilmatorjuntatykkiä. Kai niillä saksalaisen ilmalaivan olisi alas ampunut. Maali oli kauppahallin kokoinen.

Hävitetyt ja pois viedyt lukot ja muut osat ostettiin ulkomailta, enimäkseen Virosta, tai tehtiin omissa konepajoissa. Ahlström niitä teki Varkaudessa. Hankoniemen itäpuolella Pohjanpitäjänlahdessa oli venäläisten linnake Hästö-Busöllä ja Koöllä, joita Stalin syksyn 1939 neuvotteluissa ehdotteli Hermansön lisäksi vuokrattavaksi heille, kun suomalaiset kieltäytyivät keskustelemasta Hangosta. Mannerheim ehdotti tarjottavaksi Jussarötä. Paasikivi arveli venäläisten hyväksyvän helpommin Örön, joka on Russaröstö länteen. Liian pieni, sanoi Stalin Jussaröstä.

Ahvenanmaalle venäläiset olivat rakentaneet maailmansodan aikana kymmenkunta patteria, jotka suomalaisten olli kansainvälisen sopimuksen mukaan tyhjennettävä ja tuhottava. Sieltä Suomi sai vapaaseen käyttöön neljä 8 tuuman ja 27 kuuden tuuman tykkiä. Niitä vietiin Laatokan rantojen ja saarten pattereihin.

Marraskuussa 1939 sodan syttyessä kahden kuuden tuuman tykin patteri oli Mantsissa, Ristisaarella, Rautaveräjällä, Niikkanassa, Mökerikössä ja Vahtiniemessä. Niiden lisäksi oli yhdeksän kenttälinnoitettua patteria, joissa oli peinikaliiperisempia tukkejä. Kaarnajoen ja Konevitsan Vuoksen laskujoen Taipaleen linsaa puolustavissa pettereissa oli kumpaisessakin neljä kuuden tuuman Canet-tykkiä. Nuo tykit olivat Kanaksen puolustuksen, samoin Laatokan rannan, järeimmät ja pelätyimmät aseet. Kaarnajoen patterille rakennettiin kaksi kenttätykistön tulta kestävää niittausasemaa, Kaarnajoelleja Ylläppäähän. Kolmas oi Taipaleenjoen suussa oleva vanha Taipaleen linnoitus, johon tehtiin puinen mittaustorni.

Suomenlahdella Koiviston eteläkärjen tykti hajotettiin kauemmaksi toisistaan ja syvemmälle saareen. Sinne rakennettiin myös kenttärata. Sinne tuli kuusi kymmenen tuuman tykiä. Venäläsiten rakentamaan vanaan patteinalustaan siirrettiin vielä mantereelta kaksi kuuden tuuman tykkiä. Loitolle rakennettiin kaksi betonista mittausasemaa. Tämä tapahtui viime hetkellä 1936-38. Saari ykeni tämän jälkeen puolustamaan ja tukemaan tehokkaasti maarintaman joukkoja. Koivistonsaaren eteläkärjen kohdlla mantereella oli Humaljoen patterit, joissa oli toisessa neljä ja toisessa kaksi kuuden tuuman tykkiä. Heti Koivistonsaaren luoteispuolella Tiurinsaarella oli neljä kuuden tuuman tykkiä. Näin syntyi keskittymä, joissa oli kaikkiaan 18 raskasta kausakantavaa tykkiä. Kun suunniteltiin betonilinnakkeiden naamioimista, jotta vihollinen ei keksisi niitä ilmasta, tuotti vaikeuksia löytää maalia, joka olisi pysynyt betonipinnassa. Eri värejä kokeiltiin. Kenttäradat peitettiin mullalla, johon kylvettiin ruoho.

Viipurinlahdella oli viisi muuta patteria. Länsirannalla Ristiniemessä oli kaksi 12 tuuman Obuhov-tykkiä ja Santaniemessä neljä 6 tuuman Canet-tykkiä. Keskellä lahtea Viipurin reitin puolivälissä Tuupuran saarella oli neljä kuuden tuuman Canet-tykkiä ja sen ja Vipurin puolivälissä Ravansaarella semmoisia kaksi. Noiden Cant-tykkien putken pituus oli melkein seitsemän metriä.

Suomen armeijan aselajeista rannikkotykistö oli parhaiten aseistettu ja tehokkain. Putket olivat hyvässä kunnossa, sillä ei niillä venäläsiten ollut tarvinnut maailmansodan aikana paljon ammuskella. Saksan laivasto tuli Suomenlahdelle ja pohjoiselle Itämerelle vasta Venäjän ja Saksan hieroessa rauhaa.

Outoa oli, että Suomi oli laiminlyänyt kenttätykistön. Sen ammustäydennyksestäkään ei pidetty huolta. Kenraali Nenonen oli hieno tiedemies ja loi eteviä tulenjohtosysteemejä, mutta oli koivan epäkäytännöllinen, Maan johto ei uskonut sodan syttyvän ja antoi teollisuuden tyäskennellä rauhanaikaista vientiä ja kulutusta varten. Koneiden muuttaminen sotatuotantoon vie kuukausia. Kenraali Malmberg vaati siirtämään yhden tykkipatterin Tuusulasta Helsinkiin vain sen takia, että ihmiset näkisivät kenttätykkejä. Keisarivallan aikana ei suomalaisilla joukoilla ollut tykistöä. Se ei päässyt lauluihin eikä tauluihin eikä muutenkaan esille. Vuonna 1918 tkkejä oli vähän ja niiden tuli epätarkkaa. Ei niistä näyttänyt olevan sanottavasti hyötyä.

Raskainta rannikkotykistöä ja sen uivia pattereita, panssarilaiva Väinämöistä ja Ilmarista, kuvattiin ja filmattiin mielellään. Ne nostivat mieltä ja luottamusta Suomen puolustukseen. Vihollisen vain olisi pitänyt hyökätä mereltä nin kuin Oolannin sodassa. Se oli kuitenkin suuri mannervaltio ja sattui vielä olemaan harvinaisen kylmä talvi, joka esti merisodankäynnin.


Lähdeaineisto: Veijo Meri Suuri olla pieni kansa ISBN 951-1-14397-2

Mannerheim ei bolsevikkia kätellyt



Huhtikuussa 1939 Neuvostoliitto huomasi, että suomalaiset olivat alkaneet kovalla kiireellä ”mielenosoituksellisesti” rakentaa linnoituslaitteita raja-alueelle Kannaksella. Akateeminen karjalaseura vetosi opiskelijoihin ja muihin nuoriin miehiin, että he menisivät auttamaan rakentajia. Moskova sai kuulla, että linnoittajat kävivät kasteella Rajajjoella ja lauloivat, että Saksa, Italia ja Japani murskaavat Neuvostoliiton, ja maalasivat linnoitusten betoniseiniin Neuvostoliiton vastaisia iskulauseita. Suomen hallitus kielsti Rajajoen kaste- ja valaseremoniat.

Vielä pahempana tulevaisuuden enteenä venäläiset pitivät sitä, että Saksan yleisesikunnan päällikkö Franz Halder kävi Kannaksella tutustumassa linnoitustöihin ja seurasi Suomen armeijan sotaharjoituksia. Mukavampaa ei ollut sekään, että Halder kävi Lapissa tutustumassa sen luontoon ja puolustajiin, tieverkkoon ja vesiväyliin. Kotimatkalle hän lähti mukanaan korkea-arvoinen suomalainen kunniamerki. Jonkilaiseksi protestiksi voi tulkita senkin, että Mannerheim poistui maasta Halderin oleskelun ajaksi. Hän matkusti Tukholmaan ja pohti siellä Paasikiven kanssa kansianvälistä ja Suomen tilannetta. He olivat niin läheisiä toisilleen, että alkoivat sinutella. Mannerheim ei ollut sinut edes kenraali Waldenin kanssa. Mannerheim vierasti siis edelleen saksalaisia ja koetti välttää heidän tapaamistaan. Hän oli tarkka julkisesta imagostaan.

Kävi Suomessa kutsuttuna myös Englannin armeijan tarkastaja kenraali Kirke, johon Mannerheimillä oli läheiset suhteet. Neuvostoliiton Suomen lähetystön virkamiehet raportoivat kotiin, että Suomen armeijan ja laivaston sotaharjoituksissa vastustajaa ei ollut sepitetty vihollinen vaan Neuvostoliitto eli puna-armeija. Ensimmäinen lähestystösihteeri oli muiden ulkomaalaisten kanssa lippulaiva Ilmarisen kannella heinäkuussa 1939, kun aluksen kapteeni kuulutti: ”Taivaanrannalle on ilmestynyt Venäjän puolelta vihollisen aluksia. Nyt Suomen ilmavoimat aloittavat taistelun niitä vastaan”.

Elokuussa 1939 Kannaksella järjestettiin Suomen historian suurimmat sotaharjoitukset. Niitä seuraamaan kutsuttiin vieraiden valtioiden Suomeen sijoitetut sotilasasiamiehet. Vain yksi ei ollut saanut kutsua, Neuvostoliiton sotilasasiamies.

Neuvostoliiton Suomen lähettiläs Derevjanski oli huhtikuussa saanut presidentin kutsun lounaalle 26.4.1939. Presidentin sairastuttua isännyyttä hoiti marsalkka Mannerheim. Hänen asemansa oli paljon vahvempi kuin se virallisesti oli. Puolustusneuvoston sihteeri eversti Airo kertoi vanhana, että heti neuvoston puheenjohtajaksi tultuaan Mannerhein alkoi käyttäytyä ja toimi kuten ylipäällikkö. Heti ensimmäisenä aamuna hän tuli pääesikuntaan ja vaati käyttöönsä tyähuoneen, mikä alkuaan nauratti mutta pian kauhistutti siellä työskenteleviä upseereita. Presidentti myönsi hänelle oikeuden antaa ohjeita puolustusvoimain komentajalle silloin, kun puolustusvalmiuden kehittäminen oli kysymyksessä. Neuvoja ne eivät tietnkään olleet vaan käskyjä.
Presidentin sijaista isäntänä toiminutta Mannerheimia keräännyttiin lounaan päätyttyä kiittämään. Sen teki kukin diplomaateista vuorollaan. Kun Derevjanski lähestyi, Mannerheim kääntyi selin eikä ollut häntä näkevinään. Hän oli päättänyt, ettei koskaan kättelisi bolsevikkia. Kai tämän tiesi Derevjanskikin eikä hän kaiketi olisi välikohtauksesta protestoinut ja raportoinut, ellei koko dipolomaatikunta olisi ollut sitä todistamassa. Derevjanskin mielestä oli välttämätöntä ilmoittaa Suomen ulkoministeriöön, ettei Neuvostoliiton edustaja osallistuisi sen järjestämiin tilaisuuksiin, jos niiden isäntänä toimisi marsalkka Mannerheim. Ehkä Mannerheimin ei tarvinnut bolsevikkia kätellä ennen kuin syksyllä 1944, kun liittotuneiden valvonta komission puheenjohtaja kenraalieversti Zdanov tuli Tamminiemeen häntä tapaamaan.

Mitä vanhemmaksi Mannerehim tuli, sitä joustavammaksi hän muuttui. Tinkimätön Venäjän suuntaan hän oli syksyn 1939 Moskovan neuvotteluihin saakka. Vielä 70-vuotispäivänäs ja seuraavana vuonna 1938 vietetyn Vapaussodan 20-vuotispäivän mahtavia sotilaallisia juhlallisuuksia hän piti voimakkaina mielenosoituksina Neuvostoliittoa ja bolsevismia vastaan, mikä oli kovastti ilahduttanut hänen mieltään. Hän oli varma sodan syttymisestä ja tiesi, että siihen täytyi olla myös henkisesti valmistautunut, sitä enemmän kuin aineelliset valmistelut oli pahasti laiminlyöty. Vihollinen oli mahdollisimman aikaisin tunnistettava. Suomen ainoa mahdollinen vihollinen oli Neuvostolitto. Se oli niin selvä tosiasia, että olisi tehnyt tisensä naurettavaksi, jos olisi sen kiistänyt.


Lähdeaineisto Veijo Meri Suurta olla pieni kansa ISBN 951-1-14597-2

sunnuntai 2. helmikuuta 2014

Suomi ei taivu Stalinin ja Hitlerin kauppoihin



Suomen hallitus ja asioita seuraavat kansalaiset lukivat mannermaan uutisia huolestuneina. Syksyllä 1938 ulkoministeri Rudolf Holstin himen haparoivat politiikka päättyi siihen, että hän oli solvannut Genevessä Hitleriä. Ehkä hän ei ollut sanonu Fuhreria vesikauhuiseksi koiraksi, kuten oltiin tietävinään, mutta jollain tavoin liian lähelle totuutta kuitenkin. Holstin täytyi erota, ja hänen seuraajakseen nimitettiin molempien oikeuksien kandidaatti, päätoimittaja Eljas Erkko edistyspuolueesta, maailmaa tunteva mies mutta ulkopolitiikkona amatööri. Moskovassa Holstin ero tulkittiin kumarrukseksi Saksan suuntaan, mutta Erkolla ei ollut sympatioita sinne päin vaan läntisiin suurvaltoihin.

Suomen hallituksen johtomiehillö oli 1938 ja alkuvuonna 1939 paljon päänvaivaa neuvostodiplomaattien ehdotusista. Ne välitti Helsingin lähettilään sijasta ensin lähetystöneuvos Boris Jartsev, jonka asema ei koskaan oikein selvinnyt suomalaisille, ja tämä salaperäisyys heikensi hänen mahdollisuuksiaan saada mitän aikaan. Myöhemmin on otaksuttu hänen saaneen valtuutensa ja ohjeensa suoraan maansa ulkopolitiikan johdolta, perimmiltään itse Stalinilta.

Jartsev kertoi keväällä 1938, että Moskovassa oltettiin Hitlerin hautovan hyökkäystä Neuvostoliittoon ja arveltiin hänen pyrkivän käyttämään myäs Suomen aluetta, Jotta puna-armeijan ei tarvisisi miehittää Suomea, tämän maan olisi sitouduttava puolustamaan ja ottamaan vastaan Neuvostoliiton tarjoama apu: asetoimituksia ja tarvittaessa joukkojakin. Kyseessä oli siin avunantosopimis. Kari Selen luonnehtii jyrkemmin: ”Itse asiassa Neuvostoliitto ei vaatinut enempää eikä vähempää kuin Suomen alistumista sovulla sen etupiiriin ja holhoukseen.”

Neuvostoliitto oli Jartsevin mukaan halukas osallistumaan Ahvenanmaan linnoittamiseen, josta Suomi ja Ruotsi neuvottelivat parhaillaan. Lisäksi venäläiset halusivat varustaa Suursaaren, joka Suomen tuli antaa vuokralle. Vastineeksi Jartsev lupaili edullista kauppasopimusta ja vakuutti Neuvostoliiton kunnioittavan Suomen itsenäisyyttä.

Suomen hallitus ei ottanut kantaa Jartsevin ehdotuksiin, eivätkä kaikki ministerit liene tunteneetkaan niitä; Mannerheimille niistä ilmoitettiin vasta syksyllä 1938. Jokunen ministeri keskusteli Jartsevin kanssa, mutta asia ei edennyt. Suomalaiset pitivät hänen välittämiään ehdotuksia tarpeettomina, koska maamme puolustaisi muutenkin aluettaan, jos Saksan sotavoimat yrittäisivät tunkeutua tänne. Neuvostohallituksen toivomuksiin suostuminen tekisi lopun Suomen puolueettomuudesta ja pohjoismaisesta suuntauksesta, joita valtaosa kansaa piti oikeana ulkopolitiikkana.

Maaliskuussa 1939 neuvostodiplomatia toi kentälle arvovaltaisempia miehiä kuin Jartsev, jota oli pidetty Suomessa vain tunnustelijana. Uudet keskustelut aloitti ulkoministeri Maksim Maksimovits Litvinov, ja niitä jatkoi entinen Helsingin suurlähettiläs Boris Stein. Moskovan toivomukset olivat täsementyneet ja supistuneet entisestään: Neuvostoliitto halusi vuokrata ”havaintopaikoiksi” Suomenlahden itäosan ulappasaaret, joista tärkein oli Suursaari. Vastineeksi Suomi saisi alaltaan paljon laajemman alueen Itä-Karjalasta.

Ehdotuksesta sai tiedon myös Mannerheim, joka neuvoi hallitusta suostumaan siihen. Saarilla ei hänen mielestään ollut sotilaallista merkitystä. Suomelle sen sijaan kyllä Leningradin meripuolustukselle, ja suopea suhtautuminen Moskovan toivomuksiin parantaisi Suomen turvallisuutta. Marsalkan todistelu ei tehonnut hallituksen johtomiehiin, joista nimenomaan Erkko pitäytyi jyrkästi oikeudellisiin näkökohtiin ja totesi tylysti, että Suomen alueesta ei neuvoteltaisi. Yhä vakuutettiin myös suomalaisten halua ja kykyä torjua alueemma kautta Neuvostoliittoa vastaan suunnatut hyökkäykset.


Lähdeaineisto Pentti Virrankoski Suomen historia 2 ISBN 951-746-342-1

Hitler ja Stalin lyövät kättä


Josif Stalin ja Saksan ulkomministeri Joachim von Ribbebtrop vahvistavat käsen puristuksella Itä-Euroopan jaon.

Englanti ja Ranska havahtuvat vasta keväällä 1939 vastustamaan Hitlerin tavoitetta Euroopan herruudesta. Kun Saksa ja Italia tiivistivät suhteitaan, länsivallat ryhtyivät keväällä 1939 neuvottelemaan Neuvostoliiton kanssa keinoista, joilla Saksan laajentuminen kyettäisiin estämään.
Stalin oli valmis neuvottelemaan, sillä hän tarvitsi aikaa sotavoimiensa järjestämiseen. Hänen 1930-luvun ppuolivälissä käynnistämänsä neuvostoyhteiskunnan puhdistus kaikista todellisista ja luulotelluista vastustajista oli heikentänyt erityisesti armeijaa. Lisäksi hän halusi estää maansa joutumasta kahden rintaman sotaan. Neuvostoliitto oli toukokuussa 1939 ajautunut Japanin kassa rajasotaan, joka sitoi neuvostojoukkoja.

Munchenin sopimus oli lisännyt Stalinin epäluuloa siitä, että Länsi-Euroopan maat ajoivat ristiriidoistaan huolimatta yhtesistä neuvostovastaista politiikkaa. Kun kesän aikana kävi selväksi, etteivät Neuvostoliiton ja läsnivaltojen väliset neuvottelut edenneet, Stalin päätti kääntyä Hitlerin puoleen. Hitler oli jo osoittanut pystyvänsä nopeisiin ratkaisuihin. Hänen sen paremmin kuin Stalinin ei tarvinnut kantaa huolta parlamentin tai kansan mielipiteistä.

Stalin arvioi, että Neuvostoliiton ja Saksan välinen sopimus rohkaisisi Hitlerin hyökkäämään Puolaan, mikä puolestaan johtaisi Saksan ja länsivaltojen sotaan. Tähän sotaan Neuvostoliiton tulisi puuttua vasta, kun kapitalistiset valtiot olisivat kuluttaneet toistensa voimia niin paljon, ettö Neuvostoliitto voisi ratkaista sodan lopputuloksen ja määrätä siitä saatavan korvauksen. Neuvostoliitto aloitti länsirajallaan nopean varustautumisen.

Hitlerille Neuvostoliiton neuvottelutarjous antoi tilaisuuden kaapata Puola nopeasti. Hän pelkäsi kahden rintaman sotaa ja halusi hyökätä Puolaan vielä kun sen koskemattomuuden taanneet länsivallat eivät olleet vielä niin vahvat, että hyökkäys Neuvostoliittoon olisi tullut kysymykseen.

Elokuun 23. päivänä 1939 solmittu Neuvostoliiton ja Saksan välinen hyökkäämättömyyssopimus oli Euroopan sodan sytytinpanos. Sopimuksen salaisessa lisäpöytäkirjassa, jota myöhemmin täydennettiin raja- ja ystävyyssopimuksella, maat sopivat etupiirien jaosta Euroopassa. Neuvostoliiton vaikutusalueeseen tulivat kuulumaan Viro, Latvia, Puolan itäosat, Bessarabia ja Suomi, myöhemmin syksyllä alueeseen liitettiin Liettua.
Hyökkäämättömyyssopimus sisälsi suosituimmuusklausuulin, jonka nojalla maat harjoittivat parin vuoden ajana sotilaallista yhteistyötä. Stalin toimitti mm. Saksalle sen sotateollisuuden kaipaamia raaka-aineita.


Lähdeaienisto Suomi kautta aikojen ISBN 951-8933-60-X

lauantai 1. helmikuuta 2014

Petsamo



Ulkoministeriön hallinnollisen osaston päällikkö K.N. Rantakari sai kutsun Hitlerin 50-vuotispäiville 20.4.1939. Hän oli ollut Suomen valtion edustajana Petsamossa toimivassa Suomen Kalastus Oy Petsamossa, jonka kalajauhetuotannon johtajaksi tuli 1934 kenraali Wallenius ja jonka lakimiehenä toimi T.M. Kivimäki ja jonka johtokuntaan kuului eversti Paavo Talvela. Yhtiön toimitusjohtaja oli Englannin konsuli ja jääkärimajuri Ragnar Nordström. Rantakari ja Talvela olivat vapaamuurareita. Keväällä 1937 saksalainen kalastusyhtiö halusi ostaa tai vuokrata yhtiön kalanjalostustehtaan.

The International Nickel Company of Canda, jolla oli 90 % maailman nikkelituotannosta hallussaan, oli englantilaisen tytäryhtiönsä The Mond Nickel Companyn kautta hankkinut Suomen valtiolta toimiluvan Petsamon Kolosjoen nikkeliesiintymään 40 vuodeksi. Sopimus tehtiin 1934. Vuonna 1937 Petsamon Nikkeli Oy, suomalainen yhtiö, jonka osakkeista oli Mondilla 247, toimitusjohtaja J.O.Söderhjelmillä ja kahdella muulla yksityishenkilöllä kullakin yksi, aloitti työt Petsamossa. Saksan laivaston oli edellisenä vuonna vaatinut valtionsa johdolta laivastotukikohdan hankkimista Petsamosta ja kalajauhotehtaan ostaminen tai vuokraaminen oli yritys hankkia alue ja satamalaituri sitä varten. Mond-yhtiö hermostui tästä ja otti yhteyden Englannin ulkoministeriöön ja Suomen Lontoon lähettilääseen. Jälkimmäiselle se sanoi suoraan, ettäs se luopuisi sulaton rakentamisesta ja muista hankkeista Petsamossa, jos Suomi sallisi sen kehittyä sotilaspoliittiseksi kriisipesäkkeeks. Virallinen Suomi käski lähettilään vakuuttaa, ettei se päästä saksalaisia Petsamoon. Suomen kannan esitti K.N. Rantakari, joka sanoi, että saksalaisten intressi oli vain taloudellinen. ”Tietenkään en minä, yhtä vähän kuin muutkaan, voi mennä takuuseen, että saksalaisilla nytkin on syvemmällä mielessään”. Rantakari täydensi lausettaan. Hän oli Ulkoministeriön hallinnollisen osaston päällikkönä 1936-1939 ja hänen tehtävänsä oli nimenomaan valvoa Suomen Kalastus Oy Petsamon toimia ja sen merkillistä nationalistista ja suursuomalaista ja sakasalaismielistä johtoa. Hän näyttää täyttäneen tämän tehtävänä kunniallisesti, ollen lojaali myös ”punamultahallitukselle”, vaikka päinvastaisia väitteitä on 60 vuotta myöhemmin esitetty.

Elokuussa 1937 ärähti Pravda: ”Suomi on kalastusoikeuksien varjolla myäntänyt Saksalle sotilaallisia tukikohtia Petsamon alueella.”
Syyskuussa 1938 kävi OKW:n eli Saksan armeijan ylijohdon puolustustalousesikunnan mies Suomessa tutkimassa, mitä mahdollisuuksia on hankkia täältä aseteollisuuden tarvitsemien metallien raaka-aineita eli malmeja. Hän totesi maan suuntautuneen Skandinaviaan, mutta uskoi, että sen politiikka oli mahdollista muuttaa Saksaa suosivaksi. Ehkä Rantakarin kutsu Hitlerin syntymäpäiville huhtikuussa 1939 pyrki sekin tähän. Rantakaria pidettiin avainhenkilänä sekä Neuvostoliitossa että Saksassa. Suomessa häntä ei juuri tunnettu. Ei tunneta vieläkään.

Nikkelistä oli tullut hyvin tärkeä aseteollisuudelle. Se lisäsi teräksen lujuutta ja lämmän- ja kosteuden sietokykyä. Nikkeliteräksestä tehtiin aseita ja ammuksia ja teräslevyjä ja moottorien osia. Hitler alkoi nopeasti luoda Saksalle tehokasta sotakoneistoa ja sen nikkeliomavaraisuus oli vain 5 %. Kanadalainen Inco toimitti nikkeliä saksalaisille yhtiöille, mutta oli varmaa, että toimitukset lakkaisivat länsimaiden ja Saksan välisen sodan syttyess. Neuvostoliittokin joutui tuomaan nikkeliä muualta. Ei sekään kyennyt sitä Saksalle toimittamaan, jos halusikaan. Tosin se oli vielä maan uumenissa ja varsinainen kaivostoiminta voisi alkaa vasta kahden vuoden kuluttua. Siitä huolimatta sekä Neuvostoliitto että Saksa alkoivat jo hamuilla sitä.

Kun suomalaiset menivät syyskuun lopussa 1939 Saksaan neuvottelemaan aseostoista, saksalaiset vaativat Suomea lisäämään kupari- ja nikkelitoimituksia. Suomella oli yksi Euroopan suurimmista kuparikaivoksistakin, mimittäin Outokumpu. Suomen valtio oli 1924 ostantu siitä pois viipurilaisen Hackmanin ja luonut siitä suuren valtionyrityksen. Suomalaisten omistuksessa oli pieni Nivalan nikkelikaivos ja he lupasivat saksalaisille puolet sen tuotannosta. Ulkoministeri Erkko antoi Suomen neuvottelijoille kehotuksen suostua saksalaisten pyyntöön, muttaa samana päivänä Hitler keskeytti neuvottelut toistaiseksi. Tuona samana päivänä aloitettiin Suomen ja Neuvostoliiton neuvottelut Moskovassa. Hitler ehdottoman lojaaliksi Neuvostoliittoa kohtaan ja ihan joka asiassa. Mahtavan saksalaisyhtiön I.G.Farbeninsturie Aktiegeschelshaftin eli IGF:n johtaja tuli siitä huolimatta Suomeen lokakuussa 1939. Palattuaan kotiin hän kirjoitti valtakunnna talousministeriölle, että Petsamon nikkeli tulli olemaan Saksalle hyvin tärkeä. Vaikka aseidenostoneuvottelut olivat Saksassa keskeytyneet, Outokummun toimitusjohtaja Eero Mäkinen matkusti 12.11.1939 Berliiniin neuvottelemaan kupari- ja nikkelitoimituksista. Saksalaiset alkoivat puhumaan Petsamon nikkelistä. Mäkinen sanoi, ettei hänellä ollut mitään valtuuksia ja syitä puhua siitä, Nivalan nikkelistä kyllä. IGF väitti somineensa kandalaisten kanssa ennen sotaa sopimuksen siitä, että Petsamon nikkelimalmia saatiin kuljettaa Saksaan jalostettavaksi. Ei kai enää sodan sytyttyä. Saksalaiset hämäsivät. Saksalaiset toivoivat, että Suomi kaivosalueen omistajana ottaisi haltuunsa tekeillä olevan kaivoksen ja rakentaisi sen valmiiksi ja myisi tuotannon Saksalle tai antaisi saksalaisten itse sen tehdä. He tarjoutuivat lähettämään Petsamoon omia geologejaan ja insinöörejään jo nyt tekemään tarpeellisia tutkimuksia ja arviointeja ja suunnitelmia.
Vuorineuvos Mäkisen raportissa kerrotaan myös, että Saksa oli varsin pitkälle neuvotellut Neuvostoliiton kanssa nikkeliesiintymien käytöstä. Koska Neuvostoliittokin oli riippuvainen nikkelin tuotannosta, Mäkinen päätteli tästä, nuo kaksi suurvaltaa neuvottelivat siitä, millä tavalla ne yhdessä hyödyntäisivät Petsamon esiintymää. Helsingissä alettiin pelätä, että niiden salaisessa sopimuksessa oli sovittu Petsamon kohtalosta. Sen ottaisi Neuvostoliitto. Sitä pidettiin varmana tosiasiana, että se jo oli myymässä sieltä saatavaa nikkeliä Saksalle.


Lähdeaineisto Veijo Meri Suurta olla pieni kansa ISBN 961-1-14397-2