tiistai 8. heinäkuuta 2014

Vihollinen aloitti jättimäisen hyökkäyksen

Neuvostoliitto oli keskittänyt tammikuun aikana lisäjoukkoja Kannakselle. Helmikuussa se aloitti jättimäisen hyökkäyksen Mannerehim-linjaa vastaan. Suomen pääpuolustuslinja murtui Lähteen lohkolla, ja suomalaiset vetäytyivät Länsi-Kannaksella väliasemaan. Punapanssareiden paineessa vetäytyminen väliasemasta taka-asemaan aloitettiin kuun lopulla. Kulisseissa käytiin kiihkeitä rauhanneuvotteluja.

Puna-armeijan tykistö oli kuluttanut suomalaisasemia ja joukkoja tammikuussa tykkitulella. Suurhyökkäystä edelsivät aamuisin ammutut tuntikausien tulivalmistelut. Myös ilmavoimat olivat hyökkäysjoukkojen tukena.
Neuvostoliiton suurhyökkäys Karjalan Kannaksella mursi Suomen puolustuksen Mannerheim-linjalla. Noin 60 % neuvostojoukoista, eli yli 300 000 miestä, oli keskitetty Muolaanjärven ja Karhulan välille. Hyökkäyksen painopiste oli Summan suunnalla. Puna-armeijan aalto kävi päin suomalaisasemia koko Kannaksen leveydeltä. Se torjuttiin muualla paitsi Lähteen lohkolla, jossa vihollinen onnistui puhkaisemaan puolustuksen.

Murtuman vuoksi oli vaarana,että venäläiset pääsisivät suomalaisten selustaan, ja niin joukkojen oli vetäydyttävä pääpuolustuslinjalta väliasemaan, joka oli huonosti varustettu. Väliasema pidettiin 12 päivää.
Venäläiset saivat varsinkin Näykkäjärvellä horjutettua Suomen puolustusta niin, että kuun lopulla alkoi vetäytyminen taka-asemaan. Lisäksi neuvostojoukot etenivät huolestuttavasti Viipurinlahdella, jonka jää kantoi panssarivaunut. Puolustusta suunniteltaessa tätä ei Suomen sodanjohdossa oltu osattu ottaa huomioon, ja alueen joukot oli mitoitettu alakanttiin.

Eräs olennaisimpia tekijöitä Suomen puolustuksen murtumisessa oli panssaritorjunta-aseistuksen ja tykistön ammusten puute. Siellä, missä hyökkäykseen valmistautuvia neuvostojoukkoja vastaan pystyttiin suuntaamaan tykistäkeskityksiä, ne onnistuttin yleensä lyömään hajalle.

Taipaleessa käytiin kiivaita taisteluita, mutta rintama kesti. Avainasemassa olivat nopeasti liikuteltavat reservit sekä 7. D.n taistelukokemus. Miehistöä etulinjassa vaihdettiin taajaan. Vaikka edessä oli välill kovin kokemattomia joukkoja, kokeneiden Taipaleen taistelijoiden reservistä tekemät vastaiskut karkottivat sisäänmurtautuneet viholliset kerta toisen jälkeen.

Laatokan Karjalassa Neuvostoliiton hyökkäys oli pysäytetty ja sen joukot saarrettu lukuisiin motteihin, joita venäläiset huolsivat ilma- ja jääteitse. Motteja pyrittiin helmikuun aikana laukaisemaan ja niiden huoltoa vaikeuttamaan. Osa niistä saatiin vallattua, mistä tuloksena oli runsas sotasaalis. Esimerkiksi itäisen Lemetn ”kenraalimotista” haltuun jäi kymmeniä toimivia panssarivaunuja.

Mottien huoltoteistä käytiin kiivaita taisteluita. Laatokan saari hallitsemalla pyrittiin vaikeuttamaan Kitilän suurmotin huoltoa ja sulkemaan tie sinne. Verisissä yhteenototissa saaret vaihtoivat omistajaa, mutta koko ajan Kitilää pystyttiiin huoltamaan vähintään ilmasta.

Myös Kuhmossa vihollinen oli motitettu tulotiensä varteen hieman samoin kuin Raatteen tiellä kuukautta aikaisemmin. Sinne oli myös siirretty Raatteessa kunnostautunut 9.D. Kuhmon motti kuitenkin puolustautui hanakasti ja sai myös avukseen joukkoja, jootka toisn tuhottin. Suomalaisjoukot saivat lakaistua helmikuun aikana osan Kuhmon moteista, mutta syvälle kaivauntunut vihollinen oli pääosin paikallaan helmikuun lopussa.

Suomi tunnusteli rauhanmahdollisuuksia kahta reittiä: Kollontain kautta ja Ruotsin hallituksen välityksellä. Rintamatilanteen huononnuttua Suomen kannalta merkittävästi helmikuussa neuvottelut kävivät vilkkaana. Neuvostoliiton rauhanehdot olivat kuitenkin kovat. Ne olisivat edellytäneet rajojen siirtämistä Karjalassa ja tukikohdan luovuttamista Suomenlahdelta.

Neuvotteluiden pääarkkitehdit pääministeri Ryti, ulkoministeri Tanner ja salkuttomana ministeinä hallituksessa ollut Paasikivi olivat ehtoihin suostumisen kannalla. Ratkaisua kuitenkin emmittiin, ja varsinkin Kallio halusi selvittää kaikki mahdollisuudet toisenlaisiin ratkaisuihin. Mannerheim epäili rintaman kestävyyttä.
Neuvostoliiton ehtoihin suostumisen vaihtoehtoina olivat Ruotsin ja länsiliittoutuneiden apu. Ruotsi kuitenkin epäsi sotilasavun päättäväisesti. Se halusi pysyä ulkona sodasta ja turvata tuottoisan malmikaupan Saksan kanssa. Länsiliittoutuneiden intresseissä oli juuri Ruotsin malmi, eivätkä luvatut joukot olisi välttämättä olleet riittävät tai ehtineet ajoissa Suomen avuksi. Neuvostoliiton Suomelle antama vastausaika oli menossa umpeen maaliskuun ensimmäisenä päivänä.


Lähdeaineisto Ilkka Enkenberg Talvisota päivä päivältä ISBN 978-952-220-706-7

Läpimurto Taipaleessa

Progandaan käytetty kovaäänislaite Kuhmon suunnalla

Neuvostoliitto oli hyökännyt talvisodan aikana Kannaksella Laatokan rannalla sijaitsevaa Taipaletta vastaan monta kertaa. Se oli Mannerheim-linjan itäisin asema. Nyt kohteena oli Terenttilä, joka joutui hyökkäyksen kohteeksi tammikuun aikana seitsemän kertaa. Puna-armeija sai aikaan läpimurron suomalaisten linjoille, ja taistelut jatkuivat läpi yön.

Kuhmoon hyökännyt Neuvostoliiton 54. Divisioona oli pysäytetty, ja se oli kaivautunut tulotiensä varteen. Kun Raatteen tien taistelu oli ohi, alettiin suunnitella hyökkäystä tämän neuvosto-osaston kimppuun. Kuhmoon siirrettiin Suomussalmelta Raatteen taisteluihin osallistuneita joukkoja, esimerkiksi 9 D. Aluksi päämaja vastusti suunnitelmaa mutta hyväksyi sen lopulta.

Hyökkäys alkoi aamulla noin kymmenen asteen pakkasessa. Sen kärkenä oli JR 27 ja tavoitteena Löytövaara Rastin tienhaarasta itään. Suomalaiset hyökkäsivät molemmin puolin tietä useasta kohdasta ja onnistuivat etenemään venäläisen korsualueen reunalle, mutta eteneminen pysähtyi vihollisen hallitessa tulellaan puolustuskeskuksiensa lähimaastoja. Suomalaisten operaatio jatkui seuraavina päivinä.

Suomea Tukholmassa virallisesti edustanut asianhoitaja Eljas Erkko tapasi Ruotsin ulkomministeri Guntherin, jolle Alexndra Kollontai oli lukenut Molotovilta saamansa sähkeen. Sähkeessä luki, että Neuvostoliiton johto ei periaatteessa vastusta sopimusta Rytin johtaman hallituksen kanssa. Neuvostoliiton on kuitenkin tiedettävä etukäteen, minkälaisiin ehtoihin Suomi olisi valmis taipumaan ja mitä alueita luovuttamaan. Vaatimukset tulivat Molotovin mukaan olemaan kovemmat kuin syksyllä käydyissä neuvotteluissa, koska vera oli virrannut niiden jälkeen.

Neuvostoliiton DB-3-muodostelma oli pommituslennolla Tampereen taivaalla, kun senkimppuun kävin Lentovarikon hävittäjiä. Kaksi kuudesta viholliskoneesta onnistuttiin pudottamaan alas, loput laskeutuivat Hauholla Ison Roinejärven jäälle, sillä yhdestä koneesta loppui polttoaine. Parolan täydennysrykmentin koneet kävivät jäälle laskeutuneiden koneiden kimppuun, jolloin ne lähtivät pakoon jättäen yhden koneen taakseen ja vieden sen miehistön mukanaan. Suomalaiset saivat saaliksi ehjän pommittajan.

Taipale oli nähnyt talvisodan aikana jo paljon taistelua ja tälläkin kertaa tulos oli sama kuin aiemmin: puna-armeija pysähtyi. Neuvostoliittolaiset olivat saaneet vallattua noin 100 metrin levyisen pätkän suomalaisten ampumahaudasta. Vastauksena tähän suomalaistykistö oli alkanut ampua sulkutulta estääkseen sisäänmurron laajentumisen.

Aamuyön pikkutunteina venäläiset alkoivat vetäytyä valtaamistaan asemista ja miinoittivat ne lähtiessään. Hyökänneet joukot kärsivät lopulta noin 40 miehen tappiot. Sisäänmurron syytkin selvisivät. Neuvostoliittolaisten herkeämättä jauhanut tykkituli suomalaisten asemiin oli tuhonnut toisen siäänmurtokohtaa hallinneista konekivääreistä sekä puhelinyhteydet. Toinen alueen konekivääreistä taas vaikeni toimintahäiriän vuoksi. Ilman niiden suojaavaa tulivaikututsta asemien puolustaminen hyökkäävää massaa vastaan oli vaikeaa.

Suomalaiset jatkoivat hyökkäystään Kuhmon suunnallla Neuvostoliiton 54, Divisioonaa vastaan, joka oli linnoittautunut lujasti tien varsille. Vaaramaisemisssa suomalaisten hyökkäykset pysäytetitin ja lyötiin takaisin vastaiskuin. Usein ongelmana oli raskaan kaluston kuljettaminen. Päivän aikana suomalaiset joutuivat peräytymään pariinkin otteeseen panssarintorjuntatykkien puutteen takia. Niitä kullä oli muutama käytössä, mutta niiden liikutteleminen maastossa oli hyvin haastavaa.

Suomalaiset sieppasivat sähkeen, jossa Kuhmon suunnalla hyökänneen 54. Divisioonan komentaja uusi esimies, Tsuikov, kysyi alaiseltaan, onko tämä mahdollisesti saarroksissa.

Erkko tiedotti Molotovin terveiset Suomeen, ja Ryti, Tanner sekä Paasikivi laativat pikaisesti vastauksen Neuvostoliitolle. Olennainen oli kysymys tukikohdan luovuttamisesta Suomenlahdelta. Paasikivi olisi ollut tähän valmmis mutta Ryti ja Tanner eivät olleet, koska sotilaallinen tilanne salli toisenlaisenkin ajattelun, olihan Neuvostoliiton hyökkäys pysäytetty. Myös Mannerheim arvioi, ettei rauhaa kannattanut solmia huonoilla ehdoilla.

Tanner kirjoitti vastauksen Molotoville. Siinä todettiin Suomen olevan valmis lähtemään jo ennen sota Moskovassa neuvottelluista tuloksista ja tekemään tarvittaessa lisämyönnytyksiä. Alueluovutukset tapahtuisivat aluevaihtoina, ja Suomi olisi valmist harkitsemaan Suomenlahden neutralisoimista. Asiaan palattiin 5.2.

Neuvostoliiton 88.Divisioona oli saapunut 122. D:n avuksi. 122. D:n tavoitteena oli ollut vallata Kemijärvi, mutta se oli torjuttu ja vetäytynyt Märkäjärvelle. Nyt paikalle saapunut 88 D hyökkäsi.
Neuvostoliitto oli selvittänyt suomalaisten ryhmitksen ja ampunut häirintätulta tykeillä suomalaisten asemiin useana päivänä. Tammikuun viimeisenä päivän 88.D hyökkäsi kahden vahvennetun rykmentin voimin. Niistä JR 426 pakotti puolustajat vetäytymään aivan Saijan kyän lounaislaitaan, ennen kuin vastaiskuun hälyytetty suomalaiskomppania sai pysäytettyä neuvostojoukkojen etenemisen. Iltapäivällä suomalaiset hyökkäsivät kahden komppanian voimin Saijaan, ja venäläiset lähtivät karkuun.
Varraslammella tukikohta ”Suomi” joutui saarretuksi ja sen miehistö vetäytymään aiempiin asemiinsa taemmas, jonne neuvostohyökkäys pysäytettiin.

Neuvostoliitto JR 273 hyökkäsi tien suunnassa. Maasto oli kuitenkin puolustajalle edullinen, ja suomalaiset torjuivat läpimurtoyritykset. Yön kestäneissä taisteluissa kaksipataljoonain Osasto Suoranta torjui kuuden venäläisen pataljoonan hyökkäyksen. Neuvostojoukkojen hyökkäyksen tuloksena oli tukikohta ”Suomen” vetäytyminen taka-asemaansa. Helmikuu oli Sallan suunnalla hiljainen, eikä aktiivistä sotimista juurikaan ollut.

Suomalaiset ahdistava läntisen Lementin mottia. Siellä oli lukuista määrä maahan kaivettuja hyökkäysvaunuja, eikä sen tuhoaminen ollut onnistunut aiemmin jalkaväkihyökkäyksin. Tammikuun viimeisinä päivinä suomalaiset muuttivat taktiikkaansa ja ryhtyivät tekemään iskuosastohyökkäyksiä yöaikaan. Hyökkäyksiin osallistui osia JR 37:stä sekä JP 4.

Joukot onnistuivat tunkeutumaan mottiin ja jakamaan sen kahtia. Venäläisten seuraavana päivänä lentokoneista pudottama ruoka, joka oli tarkoitettu saarroksissa oleville joukoille, päätyi suurimmaksi osaksi suomalaisten käsiin. Samana päivänä myös venäläisten neuvottelija kävi motista suomalaisten puolella.
Suomalaiset pyrkivät valtaamaan Rastin tienhaaran johtavan tien varrella sijaitsevan Löytövaaran. Aiemmista päivistä poiketen JR 65:n neljällä komppanialla oli käytössään pioneereja ja panssaritorjuntatykki. Jo liikkeellelähtonsä jälkeen aamulla se kohtasi Silmälammen maastossa hyvin varustetun Neuvostoliiton 3. Erillisen Hiihtopatalajoonan. Seurasi monta tuntia kestänyt taistelu, jonka ratkaisi suomalaisille parempi maastonkäyttötaito.

Pataljoon menetti 160 miestä kaatuneina, ja saaliiksi saatiin useita auttomaattiaseita. Loput venäläiset irtautuivat taistelusta kohti Löytövaaraa, jonka suomalaiset valtasivat alkuyöstä. Tie saatiin katkaistua ja murrostettua, ja näin Kuhmon motit alkoivat syntyä.

Siviilikohteiden pommitukset jatkuivat. Rovaniemellä pommit osuivat kahteen pommisuojaan, joista toinen oli kellari ja tooinen hirsillä varustettu kevytrakenteinen suoja. Hirsisuoojan siääntuloväylä sai osuman 50 kg:n palopommista, joka sytytti hirret palamaan. Viisi ihmistä sai surmansa. Elonjääneet pakenivat liekkejä pommisuojan takaosaan, koska tie ulos oli tukossa. Talon väestönsuojeluryhmä sai palon lopulta sammutettua ja ihmiset pelastettua.
Viranomaistietojen mukaan Neuvostoliitto oli talvisodan alusta lähtien pommittanut 207 paikkakuntaa pudottaen yhteensä yli 20 000 pommia.


Lähdeaineisto Ilkka Engenberg Talvisota päivä päivältä ISBN978-952-220-706-7

maanantai 7. heinäkuuta 2014

Ryti vieraili Päämamajassa

Luoti on lävistänyt viholliskypärän

Pääministeri Risto Ryti matkusti Mikkeliin tiedustelemaan Mennerheimin ajatuksia rauhan mahdollisuuksista. Ylipäällikön mielestä tilanne sotatantereilla ei ollut varsinaisesti hälyyttävä, mutta Suomen resurssit olivat kuitenkin huonot, muun muassa lentokalustoa olisi tarvittu kipeästi lisää. Tämän lisäksi lähes kaikesta muusta oli pulaa, reserviläisistä lähtien.
Mannerehimin neuvo Rytille oli suostua tekemään neuvotteluissa myönnytyksiä. Tämä olisi merkinnyt esimerkiksi luopumista osasta Karjalan kannasta. Neuvostoliiton syksyllä vaatimaa tukikohtaa Suomenlahden suulle Mannerheim ei sitä vastoin ollut valmis hyväksymään. Hän myös olisi vaatinut kompensaatioita kaikista Neuvostoliitolle tehdyistä myömnnytyksistä.

Ilomantsin suunnalla neuvostojoukkojen toiminta kihtyi. Venäläisiä alkoi virrata Särkän kylää kohti. Pian siellä oli jo kolme komppaniaa vihollisia ja lisää tuli niin, ettei rivistöjen loppupäätä näkynyt. Suomalaisten asemia ammuttiin kiväärikranaateilla. Neuvostoliiton joukot kuitenkin poistuivat kylästä vielä saman päivän aikana, eivätkä suomalaiset saaneet selville, mihin ne jatkoivat.

Yhdysvaltain presidentti Franklin D. Roosevelt sanoi lehdistötilaisuudessa, että Yhdysvaltain kansalainen, joka liittyy sotaa käyvän maan armeijaan ja vannoo uskollisuuttaan sielle, menettää kansalaisuutensa. Hän lisäsi kuitenkin, että tätä määräystä ei sovelleta Suomen armeijaan vapaaehtoisina liittyneisiin Yhdysvaltain kansalaisiin, koska Suomi ei ole Yhdysvaltain tulkinnan mukaan sotaa käyvä maa. Mitään sodanjulistusta ei nimittäin ole annettu.

Laatokan Karjalassa sitkeästi puolustautuvat motit aiheuttivat päänvaivaa suomalaisille. Alueen sotatoimista vastaavan IV Armeijakunnan komentaja Woldemar Hägglundin johdolla kokoontuivat joukko-osastojen komentajat pohtimaan tilannetta.
Läntisessä Lemetissä, jonne suomalaiset olivat jo aiemmin päättänneet keskittää myös itäistä Lemettiä valtaamaan pyrkineet joukot, oli saatu vallattua yksi tukikohta motin itäosasta. Eteneminen siellä oli kuitenin epäonnistunut, ja hyökkääväsätä Er.P. 18:sta oli kaatunut taistelujen aikana kaksi komentajaa. Päivän neuvotteluissa päätettiin osastonjohtajien suosituksesta pyrkiä valtaamaan läntinen Lementti ja pienempi Kelivaaran motti.

Vieksingin kylästä, jota olivat aiempina päivinä puolustaneet työpataljoonan miehet, taisteltiin verisesti. Nyt paikalle oli saapunut lisävoimia, siellä olivat SissiP 3 ja Polkuåyöräpataljoona 7. Yhdessä ne saivat kylän haltuunsa kiivaan sotimiesen jälkeen. Neuvostojoukot saivat kylään vahvistuksia ja valtasivat sen seuraavana yönä takaisin. Vieksingin viimeinen käänne oli kuitenkin yllättävä, sillä puna-armeijan joukot poistuivat sieltä vapaaehtoisesti seuraavan päivän koittaessa. He jättivät jälkeensä 200 kaatunutta. Suuret tappiot varmasti vaikuttivat vetäytymisratkaisuun.

Suomalaiset taistelivat myös Särkijärvellä sijainneessa metsänvartijan talossa, ja saivat tungettua hyökänneen vihollisen takaisin erämaahan. Muuten tällä rintamasuunnalla vihollinen tyytyi tykistökeskityksiin ja partiointiin. Päivä oli neuvostohyökkäyksen kulminaatiopiste, ja seuraavat päivät kuluivat Ryhmä Talvelan suunnalla rauhallisemmissa merkeissä.

Pohjois-Karjalassa Neuvostoliitto oli pyrkinyt saarrostamaan Suomen joukkoja, mutta ei ollut onnistunu tässä. Alueen pohjoisosassa puna-armeija oli pysäytetty Kuukkausjoelle. Aittojoella se vetäytyi hieman taaksepäin ottaen etäisyyttä suomalaisten ottaen etäisyyttä suomalaisten puolustukseen. Eteläisellä erämaalinjalla se vetäytyi Kivijärvi-Korpijärvi-vesistölinjalle.

Ilomantsin ja Kollaan suunnilla hyökänneet venäläiset rauhoittivat tomintaansa samaan aikaan. Kaikkiaan taisteluiden lopputuloksena venäläisjoukot olivat saaneet vallattua muutaman neliökilometrin maastoa. Suomalaisten torjuntavoiton jälkeen rintamatilanteessa ei sodan loppuun mennessä tapahtunut juuri muutoksia, vaikka paikallisi taisteluita käytiinkin.

Neuvostoliiton tykistö tulitti herkeämättä suomalaisten linnoitteita Karjalan Kannaksella. Sj. 5, niin sanottu Miljoonakorsu oli vankka teräsbetoninen kolmen konekiväärin linnoitus, joka sijaitsi Sormi-nimisellä kukkulalla. Se oli saanut nimensä huikeiksi kohonneista rakennuskustannuksistaan ja oli toinenNeuvostoliiton hyökkäyspainopistesuunnan, Summan, tärkeistä linnoitteista. Se sai 27.1. päälleen noin neljän tunnin keskityksen kuuden tuuman panssarikranaatteja suoralla suuntauksella. Linnakkeesta tuhoituivat panssarikuvut, siipimuuri, etummaisten konekivääri- ja valnheitinkammioiden etuseinät sekä ulkopuolella ollut suojakiveys.

Korsu korjattiin latomalla pahooin vaurioituneet kk- ja valonheitinkammiot täyteen hiekkasäkkejä sekä valamalla yksi tähystyskupu umpeen betonilla. Korsu säilyi kuitenkin taistelukunnossa.
Osansa tykistön suorasuuntaustulesta sai päälinnoitus, Sj.4 eli Poppiuksen linnoitus, joka sijaitsi Lähteen tien suunalla. Se sai useita täysosumia 8-10 tuuman panssarikranaateistä. Eräs 10-tuumaisen osuma pajahti miehistösuojan seinistä läpi ja tuhosi suojaa 5-6 metrin matkalta. Linnakkeen 30 cm paksut panssarilevyt murskautuivat, ja siitä tuhoitui noin neljäsosa. Myös Poppiusta paikattiin hiekkasäkeillä, mutta se menetti suuren osan taistelukunnostaan.

Vaikka Neuvostoliiton laajempi hyökkäys olikin jo vaimentunut, hyökkäsivät neuvostojoukot vielä Ilomantsissa Petkelniemeen, josta oli taisteltu myäs edellisenä päivänä, jolloin suomalaiset olivat tuhonneet noin 20-miehnen partion viimeiseen mieheen saaden saalikseen pari pikakivääriä ja vangin.
Ensin venäläiset yrittivät hyökkäystä partion voimin, mutta se ajattiin takaisin. Kohta hyökkääjiä oli jo joukkueellinen, mutta senkin suomalaiset löivät tulella takaisin. Lähitaisteluun ei tarvinnut ryhtyä.

Myös Ilomatsin suunnalla taisteluissa koitti nyt rauhallisempi vaihe. Linjat säilyivät rnnallaan, ja suomalaiset vahvistivat puolustusasemia. Taistelutoiminta rajoittui tykistöhäirintään ja partioretkiin, joita suomalaiset tekivät ajoin ahkerastikin. Suomalaisten sissitoiminta oli tehokasta, mistä ilmeisesti johtui Neuvostoliiton 155. Divisioonan hyökkäyksen ponnettomuus.

Suomalaiset pyrkivät päivän aikan laukaisemaan Laatokan Karjalan motteja. Edellisenä päivänä johtajiston palaverissa tehdyn päätöksen pohjalta hyökättiin läntisen Lemetin mottia vastaan, mutta se piti yhä pintansa.
Pienempi Kelivaaran motti sen sijaan lauksei. Sen kukisti kapteeni Kivilahden johtama 1/JR 37. Motista antautui noin 140 puna-armeijan sotilasta. Sotasaaliiksi pataljoona sai muun muassa yhdeksän kevyttä kranaatinheitintä sekä kaksi kenttä- ja kaksi panssaritorjuntatykkiä. Motin puolustajista noin 300 oli kaatunut tammikuun aikana käydyissä taisteluissa.

Suomalaisen 1. Divisioonan kaukopartio palasi tiedusteluretkeltä, jolle se oli lähtenyt 26.1. Retki oli suuntautunut Raivolan kylän liepeille rautatielle, jonka ali venäläiset olivat kaivaneet tunneleita. Raivola sijaitsi vain noin 45 kilometrin päässä Pietarista lähellä Terijokea ja oli jäänyt syvälle vihollislinjojen taa. Tiedusteluretki oli onnistunut, silläsen aikana saatiin tuhottua kaksi viholliskorsua ja lyhyt kanuuna sekä kerättyä tietoa vastustajan joukoista.


Lähdeaineisto Ilkka Engenberg Talvisota päivä päivältä ISBN 978-952-220-706-7

lauantai 5. heinäkuuta 2014

Pohjois-Karjalan taistelut


Suomalaiset ottivat talvisodan aikana noin 5700 sotavanki, jotka selvisivät vankeudestaan pääosin hyvin. Kuvassa sotavankeja Matkaselässä.

Osasto Talvelan rintamalla tilanne muodostui päivän aikana tukalaksi. Neuvostoliiton joukot hyökkäsivät tykistön ja ilmavoimien tukemina suomalaisten asemia kohti pohjoisesta ja etelästä, ja pohjoissiivellä tilanne oli erityisen huono. Siellä noin kahden komppania vahvuinen vihallisosasto hyökkäsi yllättäen suomalaisen Er.P. 9:n leiriin Karsikkolammella. Suomalaispataljoonan onnistui kuitenkin työntää viholliskomppaniat takaisin vastaiskulla.
Lähes kaikki Osasto Pajarin joukot olivat nyt taistelukosketuksessa, mikä merkitsi sitä, että paineen vielä kasvaessa tuleen ei olisi heittää mistään reservejä. Pajari pyysi lisävoimia, mutta ei saanut niitä. Ilmassa leijui saarroksen vaara, sillä Pajarin päävoimat oliva Aittojokilinjalla, jonka molemmat sivustat oli uhattuna. Pajari sai käskyn vastahyökkäyksestä, joka alkaisi seuraavana aamuna.
Ilomatsissa taisteltiin Petkelniemestäa, jossa oli suomalaisten eteen työnnetty asema. Sitä puolusti kaksi joukkuetta, joka oli sijoitettu noin 200 metrin päähän toisistaan. Toisen joukkueen jouduttua tulitaisteluun rauhallisemmassa kohdassa sijaitsevan joukkueen johtaja vänrikki Järvinen oli juuri lähettämässä ryhmää sen apuun, kun kuuli konepistoolisarjan aivan komentotelttansa vierestä.
Vetäydyttyään taakse Järvine löysi sieltä myös Viljasen miehet. Suomalaisten oli ankarassa tulessa luovuttava Petkelniemen tukikohdasta. Petkelniemi kuitenkin saarrettiin ja vallattiin takaisn samana päivänä. Suomalaisten tappiot olivat Ilomantsissa päivän aikana kolme kaatunutta ja neljä haavoittunutta, vihollisen tappiot non 30-40 kaatunutta.
Myös Kollaanjoella vihollinen jatkoi hyökkäystään. Tulitus Suomen asemiin jatkui, ja neuvostojoukkojen aktiivisuus lisääntyi erityisesti rintaman sivustoilla.

Suurjuoksiat Paavo Nurmi ja Taisto Mäki lähtivät illalla pimennetystä Helsingistä proganda- ja kilpailumatkalle Yhdysvaltoihin. Mäki aikoi yrittää uusia maailmanennätyksiä 5000 ja 10000 m:llä, vaikka hän oli ollut rintamalla sodan alusta saakka ja haavoittunut lievästi. Lisäksi häntä vaivasi reumatismi. Nurmi oli mukana Amerikan tuntemuksensa ja siellä nauttimansa suuren suosion takia. Miehet matkustivat Tukholman ja Oslon kautta New Yorkiin, josta matka jatkui Floridaan, missä Mäki harkoittli muutaman viikon ajan. Ensimmäinen kilpailu, jossa Mäki juoksee on tarkoitus järjestää maaliskuun alussa Los Angelesissa.

23.1.1940 osasto Pajari hyökkäsi hyökkääviä venäläisjoukkoja päin Viitavaaran länsipuolella. Suomalainen hyökkäysosasto oli patajoonan vahvuinen, ja se eteni aluksi hyvin. Joukon komenttaja sai kuitenkin surmansa hyökkäyksen aikana, minkä jälkeen suomalaiset vetäytyivät lähtöasemiinsa.
Neuvostoliitto jatkoi omaa hyökkäystään. Se valtasi ilmavoimien tukemana Vieksingin kylän, jota työpataljooniin kuuluvat miehet yrittivät puolustaa jotuen kuitenkin vetäytymään kylästä asemiin sen länsilaidalle. Neuvostoliiton joukot loivat Pohjois-Karjalassa toimiville Talvelan joukoille yhä suuremman uhan edeten sivustoja pitkin.

Kannaksella vihollinen hyökkäsi pimeässä noin komppania voimin Muolaanjärvellä. Rumakoira-nimisessä saaressa vihollisia olin 30 ja 2. D.n sotapäiväkirjan mukaan sen kirjoitushetkellä suunnalla oli ”likvidoiminen käynnissä”. Hyökkäys lyötin takaisin. Neuvostoliitto oli suunnalla muutenkin aktiivinen ja tilkitsi muun muassa varmistustaan niin, etteivät suomalaisten tiedustelupartiot päässeet linjojen läpi. Lisäksi viholline pudotti selustaan desantteja aiempaa useammin. Vihollisen tykktuli oll tavallista voimakkaampaa Summan lohkolla.

Suomen kansa tarvitsi sodan kuluessa yhtenäisyyttä, ja sitä pyrkivät luomaan myös työmarkkinjärjestöt. Suomen Työantajien Keskusliitto STK tunnusti ensimmäisen kerran virallisesti Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliiton SAK:n, joka oli perustettu jo vuonna 1930. Taustalla oli myös vastakkaisasettelun lientyminen sosiaalidemokraattien ja maalaisliiton muodostaman punamultahallituksen myötä. Työmarkkinajärjestöjen sopimusta kutsuttiin ”tammikuun kihlaukseksi”.

24.1.1940 Ryhmä Talvelaa vastaan hyökänneet Neuvostoliiton joukot aloittivat päivän kolmella tulivalmistelulla Vegarus-järven länsipuolella. Ne olivat edenneet samalla suunnalla edellisenä päivänä ja jatkoivat nyt siitä. Suomen puolusttuksesta Vegarus-järvellä vastanneen SissiP 2:n puolustus murtui, ja se joutui vetäytymään. Vihollinen pysäytettiin kuitenkin Kuukkkausjoelle lisäjoukkojen turvin.
Karsikkolammella ja Aittokosken maastossa edenneet vihollisosastot saatiin pysäytettyä. Vieksingin kylässä, josta suomalaiset olivat edellisenä päivänä joutuneet luopumaan, työjoukot torjuivat venäläisten pyrkimykset edetä kohti pohjoista.
Kollaalla suomalaiset menettivät rintaman pohjoisella lohkolla olleen tukikohdan neuvostojoukoille. Ilomantsissa tämä ja seuraava päivä olivat rauhallisia.

Suomalaiset olivat luoneet Laatokan pohjoispuolella suurella vastahyökkäyksellä useita motteja. Alueella käytiin vieä yksittäisiä taisteluita, mutta suomalaishyökkäys oli jo päättynyt. Suurin moteista oli Kitilän suurmotti, joka oli läpimitaltaan yli viisi kilometriä. Seuraava askel oli mottien tuhoaminen, mikä osoittautui vaikeaksi tehtäväksi. Pukitsanmäelle ensimmäisenä edennyt JP 4 oli yhä siellä, kun vihollinen teki vastahyökkäyksen, Sen suomalaiset kuitenkin torjuivat, ja seuraavana päivänä Pukitsanmäki oli JP 4:n hallussa.

Luotaessa yhteyttä Pukitsanmäellä olleen JP 4 ja Er.P. 8:n välille piti kulkea vihollisen hallitseman alueen läpi. JP 4:n miehet olivat kiinni taisteluissa, joten esikuntakomppaniast piti löytyä vapaahtoinen johtamaan partiota toisen suomalaisosaston luo. ”Motti-Matti ” Aarniolle ilmoittautui silloin talousalikersantti Lauri Törni.

Aarni käsi Törnin edetä rintamalinjan edessä ja selvittää Er.P. :n ja vihollisen asemat. Tehtävä oli Törnin tulikaste. Vihollislinjat oli linnoitettu hyvin, ja alueella partiot myös vihollisen hyökkäysvaunuja. Partio pääsi kuitenkin liikkumaan yön pimeyden turvin venäläisten asemien läpi ja ilmestyi suomalaispataljoonan komentotelttaan hieman ylttääen. Törni miehineen oli päässyt livahtamaan hänen vartiomeistensä ohitse huomaamatta. Törni palasi omaan joukkoyksikköönsä aamulla ja ilmoitti siellä pyydetyt sijainnit. Tämän perusteella venäläisten niskaan pystyttiin lähettämään tykistö- ja kranaatinheitinkeskitys.

25.1.1940 Muolaanjärvellä taisteltiin Suursaaren omistuksesta. Siitä oli taisteltu jo aiemmin, mutta nyt neuvostojoukot yrittivät uudelleen. Suomalaiset saivat epämiellyttävät lähentely-yritykset kuitenkin torjuttua.
Taipaleessa taisteltiin Laatokalla sijaitsevan pienen Paskaluodon omistuksesta. Sen hallitseminen vaikuttaa olleen arvovaltakysyms. Päivällä se oli venäläisten hallussa, mutta öisin suomalaiset iskivät takaisin karkottaen vihollisen. Parian päivänä sataneen runsaan lumen suojissa viholliset olivat asettuneet luodolle, ja luulivat olevansa sen herroja. Suomalaiset kuitenkin valtasivat sen saaden saalikseen konekiväärin ja kuusi vankia. Vajaan kahden tunnin kuluttua tästä taistelusta venäläiset nousivat jälleen luodolle, ja taistelu aaltoili puolelta toiselle. Lopulta suomalaiset pääsivät voitolle, ja jälleen saaliiksi saatiin konetuliaseita ja vankeja. Lopulta venäläiset saapuivat paikalle panssarivaunujen kera. Silloin suomalaiset päättivät, että nyt tältä päivältä Paskaluoto on nähty ja lähtivät pois.

Kollaalla suomalaiset valtasivt takaisin edellisenä päivänä menetetyn tukikohdan pohjoisella lohkolla. Iltapäivällä päättyneessä taistelussa suomalaiset kärsivät 32 miehen tappiot. Tämänpäivän jälkeen paine Kollaan rintamaa vastaan kuitenkin helpotti, mikä ainakin osaltan johtui sinne siirretyistä vahvistuksista.

Neuvostoliitto jarkoi yllätyshyökkäyksiään. Ryhmä Talvelan joukkoja vastaan. Venäläinen komppania syöksyi yöllä Tolvajärven-Ägläjärven tielle, ja suomalainen komppani sai käskyn tuhota tunkeutujat. Puoleen päivään mennessä tehtävä oli suoritettu, venäläiset lyötiin täydellisesti. Venäläiset tekivät vielä toisen hyökkäyksen tielle, mutta sekin torjuttiin ja neuvosto-osasto joutui vetäytymän hajotettuna kohti etelää. Suomalaisten asemat kestivät myös Vegarus-järvellä. Vikesingin kylässä työpatajoonasta muodostettu 350-miehinen osasto yritti vallata kylää onnistumatta hankkeessa.

Neuvostoliiton ulkoasiainkomissaari Molotov sanoi Saksan suurlähettiläs von Schulenburgille, että Neuvostoliitto ei tulisi tekemään minkäänlaista sopimusta Rydin-Tannerin hallituksen tai Mannerheimin kanssa. Molotov halusi Suomelle Neuvostoliittoon ystävällisesti suhtautuvan hallituksen ja piti mahdollisena Kuusisen varjohallituksen täydentämistä.


Lähdeaineisto Talvisotakronikka ISBN 951-20-3446-8, Ilkka Enkenberg Talvisota päivä päivältä ISBN 978-952-220-706-7

sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

Talvisodan tiedonvälitys

Ensio Sevon

Armeijalla ei talvisodan aikana vielä ollut rintamakirjeenvaihtajia. Yleensäkin tiedotus oli varsin niukkaa. Päämajan progandaosasto välitti joko suoraan sanomalehdille tai Suomen Tietotoimiston (STT) kautta päämajan päivittäisiä tilannetiedotuksia. Niissä todettiin yleensä vain se, millä paikkakunnilla tai rintamalohkoilla taisteluja oli käyty ja millaisia tappioita viholliselle oli aiheutettu. Tilannetiedotuksissa kerrottiin erikseen maa- ja ilmavoimien toiminnasta. Vihollisen mies- ja kalustotappiot ilmoitettiin, omia yleensä ei. Pääamajan tiedotuksiin sisältyvien kotirintaman pommitusuutisten yhteydessä kuitenkin tavallisesti mainittiin kuolleiden ja haavoittuneiden siviiliuhrien lukumäärät, ja joskus mainittiin myös ainellisista vaurioista.

Rintamareportaaseja talvisodasta kirjoitettiin hyvin vähän. Valistusupseerit, sotilaspapit ja yksittäiset sotilaat saattoivat tehdä artikkeleita lehdille, mutta tärkein tiedotusväline oli radio.
Radiosta kotirintaman väki kuuli uutiset, joihin sisältyivät päämajan tiedotukset. Yleisradio lähetti myös muut sotaan liittyvää, Valtioneuvoston Tiedotuskeskuksen toimittamaa ohjelmaa. Rintamien tuntumassa liikkui radioreporttereita, lähinnä Pekka Tiilikainen ja Ensio Sevon, jotka selostivat tapahtumia ja haastattelivat rintamamiehiä.

Neuvostojohtoo oli arvioinut, että Suomi miehitettäisiin muutamassa viikossa. Tähän ei puna-armeija pystynyt. Suomalaisten sinnikäs vastarinta yllätti Stalinin ja muut neuvostojohtajat, joten he pyrkivät vuoden 1940 alussa nopeasti ratkaisuun. Suomen vastaiselle rintamalle keskitettiin lisäjoukkoja, jolloin ylivoima vain kasvoi kasvamistaan. Hyökkäyksen pääpaino oli Karjalankannaksella, jossa venäläiset onnistuivat 11.2.1940 tekemään läpimurron Summassa. Tätä ennen he olivat hyökkäilleet Summan lohkolla jatkuvasti jalkaväen voimin, tykistön ja lentokoneiden tukemina. Puolustajat torjuivat parin viikon tulihelvetin aikana päivisin hyökkäyksiä ja korjailivat öisin tykistötulen ja pommitusten vaurioittamia asemiaan. Lopulta suomalaisjoukot joutuivat vetäytymään viivytystaisteluja käyden.

Neuvostoliiton ylivoima talvisodassa oli valtava. Kollaalla oli suomalaisella JR 34:llä, johon kuului 3000 miestä, aluksi vastassaan lähes 16 000 neuvostodivisioona. Se kärsi ainakin yli 4000 miehen tappiot kaatuneina, haavoittuineita ja paleltuneina, mutta tammikuussa sen avuksi tuli toinen neuvostodivisioona. Ja kun suomalaiset vahvistivat helmikuusa Kollaan joukkoja yhdellä rykmentillä, vastustaja toi lähialueille neljä uutta divisioonaa. Maaliskuussa taisteltiin arviolta ja viisinkertaista miesylivoimaa vastaan; lisäki venäläisillä oli runsaasti tykistöä, hyökkäysvaunuja ja lentokoneita.

Erityisesti rajaseudun miehistä kootut suomalaiset joukko-osasto olivat tehokkaita ja hyökkäyshaluisia, sillä he puolustivat konkreettisesti omia kotejaan ja tunsivat taistelumaaston. Samaa voi sanoa Lapin puolustajista – he ottivat sotaan mukaan myös omat ajoporot.

Suomalaiset kykenivät useissa taisteluissa ja monilla lohkoilla suorastaan käsittämättömiin suorituksiin. Yksittäisten ampujien ja lentäjien saavutukset tunnettiin pian ulkomaita myöten, ja huomiota herätti myös se, että suomalaiset tuhosivat suuren määrän hyökkäysvaunuja, vaika kenttätykistöllä oli pulaa ammuksista eikä panssarintorjuntatykkejä ja panssarimiinoja ollut riittävästi. Kalusto- ja ammuspulan takia suomalaiset turvautuivat lähitorjuntaan: vihollisen vainut päästettiin omien asemien sisää, pysäytettiin niitä seuraava jalkaväki ja tuhottiin panssarit kasapanoksilla ja polttopulloilla.

Pekka Tiilikainen
Talvisodan Suomalaissotavankien haastattelu
https://www.youtube.com/watch?v=fXsQIui3zQY

Jatkosodan tunnelmia Aunuksen Karjalasta
https://www.youtube.com/watch?v=I34mM2xP3kQ

Uutiskuvia talvisodan päättyessä. Palava Petsamo ja evakkoja. Suomi-Filmin uutiskuvia 8, 1940
https://www.youtube.com/watch?v=qcHGV0yVqoI

Suomen Tie Jatkosotaan 1940-1941
https://www.youtube.com/watch?v=Nf7a7SLkuJo


Lähdeaineisto Suomi taisteli – kuvat kertovat ISBN 978-952-220-708-6

Mottisota alkaa Laatokan Karjalassa

Laatokan koillispuolen taisteluissa tuhottua viholliskolonnaa.

IV Armeijakunnan esikunta päättää keskeyttää 6. tammikuuta alkaneen suuren vastahyökkäyksen. Hyökkäyksen toisessa vaiheessa ovat suomalaiset saavuttanee Laatokan rannikolla Pitkärannan taajaman pohjoisrannan. Etenemiseen valtakunnan rajalle suomalaisten voimat eivät enää riitä.
Suomalaisten on nyt ryhdyttävä tuhoamaan useisiin motteihin saarrettuja vihollisjoukkoja. Vastahyökkäyksen toisella vaiheella on saatu aikaan syvä saartorengas Kitilän suurmotin ympärille.

Suurten mottien syntyminen ei ole suomalisten kannalta edullista: mottien nopeaan tuhoamiseen tarvittaisiin enemmän tykistöä ja raskaita kranaatinheittimiä. Neuvostoliittolaist kykenivätkin suomalaisten puuttellisen ilmatorjunnan takia huoltamaan saarrettuja joukkojaan ilmateitse. Suurista tappioista huolimatta Kitilän mottiin toimitetaan tarvikkeita myös Laatokan jäätä pitkin. Pienempien mottien avuksi neuvostojoukkojen johto pyrki lähettämään hiihtojoukkoja.

Pohjoisilla rintamilla käytetään hiihtopartioita runsaasti sekä tiedusteluun että vihollisen yhteyksien ja huollon häirintään. Sallan rintamallla toimi näissä tehtävissä mm. kaksi suomalaista suurhiihtäjää, maailmanmestari Pakke Niemi (Chamonix 1937) ja Olavi Alakulppi (Zakopane 1939). Alakulppi luo sittemin itselleen uran Yhdysvaltain armeijassa.
Siirtoväen huollon keskuksen johtajaksi nimitetään lakitieteen tohtori Urho Kekkonen.

18.1.1940 Suomalaiset hyökkäsivät Pitkärannassa ja onnistuivatkin valtaamaan kasarmin. Neuvostoliitto toi uusia joukkoja Laatokan Karjalaan motteihin jääneiden tueksi. Jäänmurtaja Tarmoa pommitettiin. Tarmo oli Kotkan satamassa korjattavana, kun Kotka joutui lentopommitusten kohteeksi. Tarmo sai kaksi osumaa keulaan, jossa sen miehistö oli juuri syömässä. 39 miehistön jäsentä sai surmansa ja 11 haavoittui. Laiva ei kuitenkaan saanut vuotoa.

19.1.1940 aikana käytiin kiivaita lentotaisteluita Kannaksella. Laatokalla puolestaan taisteltiin saaresta, joka oli tärkeä jään yli kulkevan venäläisten huoltoreitin katkaisemikseksi.
Kannaksen taivaalla, Keljan yläpuolella, taisteltiin kiivaasti. Kaksi suomalaishävittäjää lähti torjumaan vihollisen pommikoneita, joista yksi saatiin pudotettua. Muualla Kannaksella ammuttiin alas vielä kolme viholliskonetta.
Neuvostoliitto huolsi Kitilän suurmottia Laatokan jäätä pitkin, joten Suomi lähetti taisteluosastoja valtaan Koirinojanlahden suulla olevia saaria. Saarten hallinta mahdollistaisi motin sulkemisen myäs etelästä. Osastot ottivat haltuunsa Vuoratsun, Petäjäsaaren, Maiksimansaaren ja Putkisaaren. Maksimansaari menettiin kuitenkin heti uudestaan, mutta vallattiin jälleen parin päivän päästä. Taistelut olivat verisiä.

Ruotsin valtiopäivät väittleivät Suomen avusta. Valtiopäivien lähetekeskustelun avannut pääministeri Hansson kieltää Ruotsin hallituksen joutuneen liittoutuneiden painostuksen kohteeksi. Toisaalta hallitus pitää tiukasti kiinni Ruotsin puolueettomuudesta ja tahdosta säilyttää ystävälliset suhteet kaikkin sotaakäyviin valtioihin.

Tammikuun käännyttyä kohti loppuaan Kannaksella taisteltiin jälleen. Monet paikkakunnat joutuivat pommituksten kohteiksi, ja panssarilaivat siirrettiin Turun suojaksi. 20.1. 1940 venäläinen tykistö ja lentokoneet pommittivat Taipaletta neljä tuntia, Tykistötaktiikka oli erilainen kuin aiemmissa hyökkäsyvalmisteluissa. Sen sijaan, että ammunta olisi ollut summittaista massapommitusta, se johdettiin yhteen kohteeseen kerrallaan tarkasti. Tykkitulta johdettiin kiintopalloista ja tulenjohtolentokoneista. Näin keskityksiä pystyttiin suuntaamaan uudelleen ammuntojen aikana. Pommitusten lisäksi Neuvostoliiton panssarivaunut ja suorasuuntaustykt ampuivat linnotteita ja kaikkea liikkuvaa, jopa yksittäisia suomalaisia sotilaita.

Neljän tunnin ilasuojissa kyyritelyn jälkeen suomalaiset ottivat vastaan neuvostojalkaväen hyökkäyksen Kirvesmäessä. Suomen asemien pehmittäminen toi neuvostojoukoille tulosta eivätkä suomalaiset pystyneet kunnon vastarintaan ilman hajalle ammuttuja panssariesteitä ja konekiväärikorsuja. Neuvostoliiton jalkaväki murtautui asemiin 50 metrin syvyyteen noin 250 metrin leveydeltä.
Suomalaiset iskivät kuitenkin vastaan. Ensin vihollisen eteneminen pysäytettiin oikealla sivustalla, josta vastustajan haltuun menetetyt taisteluhaudat vyörytettiin takaisin itselle. Lähes samaan aikaan suomalaiset tekivät vastahyökkäysken myös vasemmalla sivustalla, jossa vyörytys onnistui niin ikään. Illalla asemat olivat jälleen omien hallussa. Taistelun aikana linjojen takana valmistetut hyökkäsyvaunuesteet vietiin paikoilleen tuhotuneiden tilalle. Venäläisiä kaatui noin 200.

Lahdessa taivaalla oli 37 viholliskonetta. Pommituksissa menehtyi viisi ja haavoittui 19 iihmistä. Lisäksi Lahden radioasema tuhoutui. Kun radiolähetykset loppuivat pommiosuman takia noin kahdeksi viikoksi, vihollinen käytti tilaisuutta hyväkseen ja alkoi lähettää taajuudella omaa progandaohjelmaansa.

21.1.1940 kirjailija Hella Wuolijoen neuvottelut ovat lähteneet vilkkaasti käyntiin Neuvostoliiton Tukholman lähettilään Aleksandra Kollontain kanssa. Hella Wuolijoesta tuntuu, että hänet on otettu vastaan ystävänä. Myös Suomen Tukholmassa toimiva edustaja Eljas Erkko saa tietoja neuvottelusta. Neuvostohallitus tuntuu ensin suhtautuvan Wuolijoen tunnusteluihin pidättyvästi, vaikka kirjailija itse vaikuttaa optimistiselta. Kuitenkin Neuvostoliitto lähettää kaksi asiantuntijaa tutkimaan tilannetta. Toinen heistä on Boris Jartsev, joka siis edelleen hoitaa Suomena asioita Moskovassa. Toinen edustaja on Grauer-niminen mies.

Neuvostojoukkojen 8. Armeijan yhteishyökkäys alkaa samanaikaisesti Kollaanjoella, Aittojoellaja Ilomantsin suunnalla. Kollaanjoella alkaa voimakas tykistötuli klo 8.50. Koko valoisan ajan vihollinen hyökkää panssarivaunujen tukemana. Vaikka suomalaiset menettävät aamulla joitakin etuvartioasemia, vallataan ne iltaan mennessä takaisin ja neuvostojoukkojen yritykset torjutaan. Vihollinen menettää päivän aikana kuusi panssarivaunua ja noin 450 miestä.
Suomalaisia vastassa on yli kolminkertainen ylivoima, sillä vihollinen on tuonut Kollaanjoelle toisen divisioonan siellä olleen 56. D:n avuksi. Hyökkäystä torjumassa Kollaanjoella oli vain viisi pataljoonaa.

Aittojoella hyökkävän vihollisen 1 AK:n hyökkäykset onnistutaan torjumaan iltaan mennessä, mutta tilanne on edelleen uhkaava. Myös Ilomantsin suunnalla kykenee Osasto A pitämään asemansa.
Vihollisen hyökkäys aiheuttaa sen, että suomalaiset joutuvat luopumaan Kollaalle kaavaillusta vastahyökkäyksestä, jollaista suunniteltiin jo IV AK:n suuren vastahyökkäyksen aikana. Tarkoituksena olisi ollut heikentää Ryhmä Talvelaa vastassa olevia neuvostojoukkoja ja siten edistää Suojärven takaisin valtaamista. Nyt neuvostojoukoilla oli kuitenkin aloite samanaikaisesti sekä Kollaalla että Aittojoella.

Suomalaiset hyökkäsivät ilmasta Neuvostoliiton Salmin Karkunlampeen rakentaman letotukikohdan kimppuun. Hyökkäykseen osallistuivat sekä Blenheim-pommikoneet että syöksypommittajat, yhteensä seitsemän konetta. Oli suomalaisittain poikkeuksellista, että näin suuri muodostelma pommitti samaa kohdetta. Lennolla saatiin hyviä tuloksia, ja tukikohta hiljeni. Lisäksi suomalainen hävittäjä pudotti vihollisen kiintopallon Taipaleen suunnalla. Pudotus jäikin ainoaksi koko sodan aikana.

Lähdeaineisto: Ilkka Enkenberg Talvisota päivä päivältä ISBN 978-952-220-706-7, Talvisodan kronikka ISBN 951-20-3446-8


keskiviikko 25. kesäkuuta 2014

Tammikuun taistelut – tyyntä myrskyn edellä

Summan puolustajia taisteluhaudoissaan

Joulukuun rajujen taisteluiden jälkeen tuntui puolustajasta oudolta rintaman ylle laskeutunut hiljaisuus ja rauha. Tietysti kaikki on suhteellista. Kyllä vihollinen edelleenkin tykistöllään louskutteli ja edelleen, jopa enenevässä määrin viholliskoneet kiertelivät taivaalla tähystäen ja pommittaen jopa ampuen konekiivääreillään yksittäisiä sotilaita, jotka eivät tarpeeksi nopeasti päiväsaikaan maastoutuneet. Tätä hiljaisen vihanpidon aikaa käytti rintamavastuun ottanut 3. Divisioona mahdollisimman tehokkaasti hyväkseen. Korsuja ja tuliasemia korjattiin ja rakennettiin. Pioneerit joutuivat raskaan paineen alaisiksi kunnostaessaan tykistötulen vaurioittamia betonibunkkereita. Armeijakunnan komentaja Öhqvist pyysi saada käyttöönsä Juustilan tienoilla olevana Päämajan alaista pioneerikomppaniaa avuksi Summan rintamalle, mutta pyyntöön ei suostuttu. Pääosa kenttätöistä ja huollon vaatimista järjestelyistä oli suoritettava öisin, sillä siksi tarkkaan pystyi vihollinen korkealle köysien varaan kohotetuista tähystyspaaluistaan, aina ilmassa kirtelevistä lentokoneistaan ja jopa suoralla tähystyksellä Perkjärven ampumaleirin harjanteilta valvomaan liikettä ja liikennettä suomalaisten asemissa ja takamaastossa. Se kiusasi enemmän suomalaisia, jotka eivät voineet ollenkaan ilmavaaran vuoksi nauttia korsuissaan ja maahankaivetuissa teltoissaan kaminan suomaa lämpöä. Lämpö oli hankittava liike-energialla: hyppimällä ja lyömään käsi edessa ja takana yhteen.

Kaikki merkit viittasivat siihen, että vihollinen valmisteli suurhyökkäystä. Jatkuva ja enenevä häirintä puolustajan huoltoa ja puolustusasemia vastaan viittasi siihen. Kyllä vihollinenkin tiesi suomalaisten joukkojen pienuuden ja ettei vaihtomahdollisuuksia liiemmin ollut. Siksi oli tehokas keino puolustajan väsyttäminen ja ennen suurhyökkäyksen alkua yötä päivää jatkuvalla tykistötulella, lentopommituksilla ja rintamalle tuotujen uusien joukkojen suorittamilla ”harjoitushyökkäyksillä”, Tosin harjoitushyökkäyksissä ei tullut ”harjoitusruumiita”, mutta tappioistahan ei tarvinnut välittää.

Heikoimmin olivat kenttälinnoitustyöt Suokunnan lohkolla, joka divisioonien vaihdon yhteydessä liitettiin 4. Divisioonasta 3. Divisioonaan. Tammikuun 20. päivä siirrettin ErP 3:n 3. komppania Suokunna lohkolle panssarintorjuntatehtäviin. Se majoittui telttoihin n. 2 km:n päähn etulinjasta Karhulaan vievän tien varteen.

Vihollisen tunnustelevat hökkäykset voimistuivat. Yhä raskaampia ammuksia käytti vihollinen kiiteiden puolustuslaitteiden murskaamiseen ja luottaen suomalaisten tykistän voimattomuuteen yhä näkyvämmin tuotiin suorasuuntaukseen raskastakin kalustoa. Kovin vihollisen vainoama ja vihaama Poppiuksesta itään oleva Pertti-linnake joutui 13.1. raskaan tykistön tuleen. 21. päivänä Pertti-linnake sai kkaksi kohtalokasta täysosumaa, jolloin 10 puolustajaa kuoli ja 3 haavoittui. 25. päivänä Miljoonalinnake sai täysosumia ja itäisen tähystystorni tuhoutui ja sella ollut tulenjohtaja kaatui.

    1. rintama alkoi elää. Vihollinen oli tuonut 12 ” tykit, jolla se antaa ankaraa rumputulta etulinjan korsuihin. Maa vapisee lakkaamatta ja rumputuli jatkuu 22.1. Tammikuun lopulla olivat 3. Divisioonan joukot lopen uupuneina kypsät vaihtoon, mutta vaihtoa ei voinut järjestää. Vapaan olevia joukkoja ei yksinkertaisesti ollut.
Tammikuun lopulla sai vihollinen valtavan hyökkäysarmeijansa siirrettyä hyökkäysasemiin. Aremeijan tehtävänä oli murtaa vastustajan linnoitetut asemat alueella Karhula-Muolaanjärvi ja hyökätä sen jälkeen tasalle Viipuri-Antrean asema. Armeijan päävoimat – yhdeksän divisioonaan, viisi panssariprikaatia, jv-kk-prikaat, tukenaan kymmenen kk-rykmenttiä – oli käytettvä hyökkäykseen kaistan oikealla osalla Karhulan ja Muolaanjärven välisellä alueella.

Luoteisen armeijaryhmän komentaja, 1. luokan armeijakomentaja S.K.Timoshenko ei määrännyt vielä Luoteisrintaman hyökkäyspäivää, mutta kehotti joka sotilaallisesti tarkoittaa yhtä kuin käski armeijoita helmikuun ensimmäisen kymmenen päivän aikana käymään erillisiä taisteluita. 7. Armeijan oikealla puolella hyökkäsi 13. Armeija tehtävänään murtaa vastustajan aseman Muolaanjärven ja Taipaleenjoen suun välisellä alueella.

Suomalainen sodan johto arvioi ja päätteli oikein merkkien, havaintojen ja tiedustelun perusteella, että vihollisen suurhyökkäys oli odotettavissa, mutta koska hyökkäys alkaisi ja kuinka suurin voimin, se jäi arvailujen varaan.


Lähdeaineisto: Esa Anttala Talvisota – sataviisi taistelujen päivää ISBN 978-951-23-5164-0