Talvisodan radioreportteri
Pekka Tiilikainen haastattelee 17.12.1939 sotilaita ja välittää
miesten terveiset kotiin ”sieltä jostakin”.
Suurhyökkäus Summassa
alkoi laantua 20.12. 1939 ja suomalaiset olivat pitäneet pääaseman.
Pajari jatkoi yhä hyökkäystään Ägläjärvellä, ja miehet
olivat jaksamisensa äärirajoilla.
Pajarin hyökkäys alkoin
20.12.1939. Kolmen kilometrin matkalle tuhottiin yhdeksän vihollisen
panssarivaunua. Tielle oli jäänyt myös kaksi kenttätykkiä, kaksi
kuorma-auton lavalle kiinnitettyä nelipiippuista
ilmatorjuntakonekivääriä ja 30 tavallista konekivääriä ja saman
verran pikakiväärejä. Kaatuneita venäläisiä oli tien reunoilla.
Venäläiset olivat tien vankeja ja armoilla. Kun hanget nousivat
korkeiksi, he eivät pystyneet enää koukkaamaan korven kautta
eivätkä jättämään tietä, niin kuin sodan alussa. Ägläjärven
kylä oli jäänyt saarroksiin. Tämä ei riittänyt Talvelalle. Hän
kutsui Pajarin luokseen Värtislään ja määräsi tämän paikalle
komentajaksi everstiluutnantti K. Viljasen, jonka Mannerehim oli
luovuttanut Talvelan käyttöön. Pajari pysytteli pakollisessa
levossa puolitoista vuorokautta, jos lepoa oli se, että hän
kirjoitti kymmenen liuskaan pitkän tutkielman Tolvajärven
operaatiosta. Talvela oli kertonut Mannerheimille, että Pajari ei
kertakaikkiaan sydäntautisena miehenä jaksanut hyökätä niin
nopeassa tempossa kuin oli tarkoitus. Hänen tavallaan ei Suojärven
tasella päästy.
Viljanen hyökkäsi jo
ennen Talvelan antamaa määräaikaa. Tämä oli vaatinut
valloittamaan Ägläjärven kylän 22.12.1939. Viljanen aloitti
edellisen vuorokauden puolella iltayöstä. Liikkelle joukot lähtivät
iltapäivällä. Puolen yön maissa käytiin kylässä kiivas
taistelu. Venäläiset pysäyttivät tulellaan suomalaisten
hyökkäyksen. Muualla hyökkäys jatkui aamuun saakka. Puolenpäivän
jälkeen 22.12. venäläiset vetäytyivät kylästä ja se oli
suomalaisilla klo 15.30. Viljanen lähetti takaa-ajoon 7.
polkupyöräpataljoonan ja jalkaväkirykmentti 16
tampelaispataljoonan. Tuon rykmentin III pataljoona jatkoi
takaa-ajoaan ja oli 24.12 puolenpäivän aikaan Aittojoella. Sinne
oli Ägläjärveltä reilut 15 km. Levon jälkeen piti sieltä
hyökätä etelään menevää tietä Suojärvelle Talvelan suureen
tavoitteiseen. Pajari oli jo palannut johtamaan hyökkäystä. Se ei
kuitenkaan jatkunut pitemmälle. Suomalaisille oli nyt käynyt
selväksi, että heitä vastassa oli uusi dividioona ja vanhan tutun
139. divisoonan kovasti kuluneet rykmentit.
Taistelukentältä
löydettiin ja haudattiin 2988 kaatunutta venäläistä, vangiksi
otettiin 580. Sotasaaliiksi saatiin 59 panssarivaunua, 3
panssariautoa, 14 kenttätykkiä, 17 panssarittorjuntatykkiä, 10
kranaatinheitintä, 3 nelipiipuista ilmatorjuntakonekivääriä, 223
konekivääriä, 142 pikakivääriä ja 3156 kivääriä. Samana
aikana 10-23.12.1939 osasto Pajari mentti kaatuneina 668 miestä,
haavoittuneina 989 ja kadonneina 65.
Pajaria kiukutti
eteläpuolella oleva IV Hägglundin armeijakunta, jonka toinen
divisioona uolusti pohjoisempana Kollaan linjalla Loimolaa ja toinen
etelämpänä Laatokalle ulottuvaa Pitkäärantaa ja Sortavalaa. IV
armeijakunta sitoi hyökävät venäläisjoukot useihin motteihin ja
jäi vahtimaan niitä sotan loppuun saakka. Se oli passiivista
sodankäyntiä ja väärää voimankäyttöä. Menestyksekäs
puolustus voi tuoda rauhan, mutta voiton vain häikäilemätön
hyökkäys. Tätä toistelivat niin Pajari kuin Talvelakin. Se oli
ollut Mannerheimin iskulause 1918 ja sen jälkeenkin.
Mannerheim vapautti ryhmä
Talvelan 25.12.1929 yrittämästä Suojärven valtausta. Hän laski,
että käytettävissä olevin voimin se ei ollut mahdollista.
Helmikuun 20. päivänä
1940 Mannerheim määräsi Talvelan III armeijakunnan komentajaksi
Itä-Kannakselle Laatokasta Äyräpään Vuosalmelle ulottuvalle
linjalle. Venäläiset olivat aloittaneet uudelleen ja tosissaan
talvisodan 1.2.1940 ja nyt olivat kaikki neuvot tarpeen. Timosenko,
Neuvostoliiton luoteisen rintaman uusi ylipäällikkö, aloitti
suurhyökkäyksen, joka jatkui taukomatta maaliskuun 13, päivään
saakka, jolloin palasi rauhantila. Mannerheim toteis, että Österman
ja Öhqvist olivat käyttökelvottomia tai hermoraunioina ja oli Erik
Heinrichsin ja Talvelan vuoro yrittää. Tarvittiin kovia komentajia.
Öhqvistiä ei sentään pantu syrjään. Hän tunsi parhaiten
Länsi-Kannaksen, joka puolustuksesta vastasi. Aloite oli kokonaan
venäläisillä, joten hän ei päässyt edesvastuuttomasti
sooloilemaan.
Sodan loppuviikkojen
ankarissa puolustustaisteluissa Aittojoella jäi kentälle pahasti
haavoittuneena Pajarin 16. jalkaväkirykmentin III pataljoonan
komentaja, kokenut jääkärimajuri. Jatkosodan aikana löysi
etsintäpartio hänen karhun raateleman ruumiinsa. Se kyettiin
tunnistamaan punaisesta paidasta, jonka Pajari oli alaiselleen
komentajalle antanut.
Lähdeaineisto: Veijo Meri
Suurta olla pieni kansa ISBN 951-1-14397-2
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti